After Violence

Uusi blogi

2011-10-18T20:39:00.001+03:00

Taajamajuna Z,
lähtenyt lähtöraiteeltaan Helsingistä Lahteen,
muutaman kerran päivässä Kouvolaan asti.
Koska bloggaaminen kuitenkin on mun elämä.

Pahoillani hiljaisuudesta

2011-09-21T20:49:00.000+03:00

Syksy todellakin on täällä. Olen taas flunssassa.

Ikävöin vanhaa terapeuttiani, joka jäi muutossa Kouvolaan, tilalle sain värittömän lahnan, jonka kanssa pärjään niin kauan kuin minulla menee hyvin. Harkitsen Kelan terapiaan vaihtamista, sillä täällä Helsingissä niillä ei ole aikomustakaan järjestää minulle edes puolia siitä mitä entinen terapeuttini oli.

Olen pahoillani hiljaisuudesta, mutten enää tahdo kirjoittaa tänne huonoista kausista vain saadekseni kasan paskaa niskaani. Tämä ei ole enää minun blogini. Tahtoisin päivittää, kertoa miten onnellinen olen ja kaikkea sellaista, mutten pysy enää kasassa. Syömishäiriötäkin vastaan pitäisi taistella aktiivisesti silloinkin kun oireita ei ole mielessä eikä käytöksessä, muutoin sairaus hivuttaa pikkuhiljaa otettaan edemmäs ja edemmäs. Jossain vaiheessa huomaa olevansa taas kiinni.

Tämä ei ole minun blogini. En halua kirjoittaa tänne enää.

Nurmilintu ei nuku syksyisin

2011-09-07T22:14:00.000+03:00

Syksy tulee kylmenevine ilmoineen ja rusehtuvine lehtineen ja minä pelkään saman kuvion toistuvan kuten joka vuosi. Maailma musteni hetkeksi kun tunsin ensimmäisen syksyn väreen ilmassa.

Kaikki ne syksyt. 12-vuotiaana kaikki tuli shokkina, joka jatkui läpi talven: mitä minulle on tapahtumassa. Kaikki alkoi riidoista, jatkui viiltelynä, koulukiusaamisena, jota en tahtonut myöntää, kuinka mustan rajauksen määrä kasvoi silmien ympärillä kunnes se tuntui naamiolle, joka oli pakko laittaa joka aamu.

Ikävuosi 13. Syksyn aikana alkoivat paniikkikohtaukset, jotka jatkuivat kevääseen.

14. Edellisenä keväänä saatu kosketus pro anaan johti tuona syksynä pikkuhiljaa syömishäiriön puhkeamiseen talvella. Täyttäessäni 15 tuona syksynä anoreksia sairautena kiehtoi minua valheellisesti näyttäytyen glamourisena, jollain tapaa kiellettynä elämäntapana. Jouluna tein päätökseni selatessani pro ana -sivuja.

Ja sitten osastosyksy. Mitä tapahtui? Edeltävästä kesästä muistan loputtomat yöt lihonutta ruumista vihatessa, syksystä muistan tajuttoman kuumat suihkut osasto kasilla, suihkussa välinpitämättömyys muuttui aina vihaksi omaa kehoa kohtaan.

17-vuotissyntymäpäivä. Sairaalan ensiapu. Lääkehiilen oksentaminen. Tuona syksynä, noina hetkinä ensiavussa päähäni iskostui vanha kehtolaulu muunnelluin sanoin: nuku nuku nurmilintu, lepää lepää leppälintu, kuole kuole pikkutyttö. Ja se soi päässäni yhä.

Viime syksystä en muista paljoakaan. Samana päivänä, jona täytin 18, muutin omaan kämppään. Sitä edeltävistä viikoista tai kuukausista en muista lähes mitään. Taisin piipahtaa osastollakin kipuilemassa. Muistikuvat ovat hataria, heikkoja, täynnä epätoivoa ja odotusta, kuten nytkin ajatellessani syksyä. Koko kesän olen ollut liikkeessä, nyt pitäisi hidastaa, istua alas, rauhoittua, ja kun teen niin, tajuan unohtaneeni lääkkeet monen viikon ajalta. Liikkuessani kaupungilla syksyn merkit räväyttävät tajuntaani kaiken ikävän mikä tapahtuu unohtaessani lääkkeet; hetkessä mieli mustuu, raskas ilma painaa keuhkot kasaan, pysähdyn, havahdun, pakotan itseni liikkeelle ja unohtamaan kaiken raskaan, elämään ikuisessa vuoden 2011 kesässä.

Vlog post vol. 1 !

2011-08-29T02:56:00.000+03:00

Elämästä

2011-08-16T04:52:00.003+03:00

ja muista kovista huumeista (klik!)

Unohtamisen salat

2011-08-02T00:51:00.000+03:00

En nykyisin enää kunnolla muista että olisin ollut syömishäiriöinen. Ajatus syömishäiriöstä ja menneestä minusta tuntuu tällä hetkellä kaukaiselle. En tiedä, onko kyseessä koko tulevaisuus vai vain tämä hetki, tällä hetkellä kuitenkin mussutan suolakeksejä uhraamatta ajatusta käsitteelle 'kalori.'

Kuitenkin muistan yhä. Muistan monien ruokien kalorimäärät, muistan mille tuntui punnita porkkanoita, mille tuntui juosta kymmenen kakkupalan jälkeen, mutta olen alkanut unohtaa. Luulen, että se on tärkeä osa paranemisprosessia, että unohtamisen jälkeen voi taas muistaa ja muistella pienemmällä tuskalla. Nyt on hyvä unohtaa, että voi elää.

Häiriöttä

2011-07-17T07:13:00.000+03:00

Kesä.

Olen elänyt syömishäiriöttä. Pride -viikko, puistoreivit, muutto, Helsinki. Vapaus, jota en milloin mistäkin syystä ole saanut moneen vuoteen.

Pian aamukirpparille hyvin valvotun yön jälkeen.

Päivitystauko

2011-06-26T23:33:00.000+03:00

"You never come back, not all the way. Always there is an odd distance between you and the people you love and the people you meet, a barrier thin as the glass of a mirror, you never come all the way out of the mirror-."

Päivystyksiä, Helsinkiä ja rauhoittavia.

2011-06-26T15:21:00.003+03:00

Minun elämäni.

Pitkä vastauspostaus

2011-06-22T21:52:00.000+03:00

Olin todella yllättynyt kysymysten määrästä, ja otettuna aion tietenkin nyt vastata niihin! Järjestelen kysymykset jonkinnäköisesti aihepiireittäin jotta postauksesta tulisi järjellinen.Tummennetut ovat kysymyksiä, osaan olen vastannut toisen kysymyksen vastauksessa toiston välttämiseksi.

Kysymyksiä minusta:

Kuka olet?

Olen Katja, sairas runotyttö. Syntynyt ja viettänyt elämänsä Kouvolan maaseudulla, nyt muuttanut Helsinkiin. Olen vanhin perheeni kolmesta sisaruksesta.

Kuinka vanha olet?

Olen 18 ja marraskuun lapsi, eli tänä vuonna tulee 19 täyteen.

Paras ulkonäöllinen ominaisuutesi?

Kasvonpiirteeni.

Miksi sinä haluat isona?

Haluaisin auttaa muita mielenterveysongelmista kärsiviä nuoria kuhan vain saan ensin itseni kuntoon. Lukion jälkeen aion hakea opiskelemaan sairaanhoitajaksi ja suuntautua psykiatriaan.

Kysymyksiä sairaudesta:

Diagnoosisi?

Sekamuotoinen syömishäiriö, epävakaa persoonallisuus impulsiivisella häiriötyypillä, sekamuotoinen ahdistus- ja masennustila. Enempää en muista tai muut muistamani eivät ole enää aiheellisia (jotain psykoottisia juttuja on ollut joskus muttei enää yms.) Sattumalta pidän myös impulsiivisuuttani parhaana luonteenpiirteenäni, olkoonkin luokiteltu häiriöksi...

Mikä aloitti parantumisesi, ja mihin se on kaatuillut?

Paranemiseni aloitti eräs tietty puhelu, jota mietin monta päivää. Silloinen ystäväni uhkasi alkaa myöskin laihduttaa, mikäli en itse lopettaisi. Tässä postauksessa olen jo tehnyt kipeän päätökseni lopettaa laihduttaminen. Tämä vastaa myös kysymykseen elämäni vaikemmasta päätöksestä.

Olen kompastunut tielläni monta kertaa. Syitä on monia. Olen alkanut katumaan päätöstäni, päättänyt 'korjaavani' erehdykseni ja tulevani täydelliseksi anorektikoksi. Vasta myöhemmin olen tajunnut, ettei täydellistä anorektikkoa ole olemassa. Toinen syy on ikuinen eksyminen pro anan pariin. Kaiken takana on kuitenkin toive tulla hyväksytyksi, jonka toteuttamiseen ruoka on vain väline. Pakenen myös ikävien asioiden ajattelua ruoan ajatteluun.

Mitä mieltä olet osastohoidosta(si)?

Oma hoitoni on ollut melko heikohkoa Kuusankoskella. Nuorisopsykiatrisella saattoi jopa saada apua, mutta äskeinen käyntini aikuispsykiatrisella oli järkyttävä kokemus. Siitä lisää täällä. Toivon, että olisin nuorisopsykiatrisella ollessani ottanut apua vastaan, sen sijaan olin sairauden tunnoton ja uhmakas.

Miksi et edes yritä ajatella, että sh:nhaudan ei tarvitse olla aina avoin? Jos ajattelet, että se on aina avoin, niin sitähän se on...

Koska pessimisti ei pety. No ei, mutta olen oikeasti luullut jo niin monta kertaa kuopanneen kyseessä olevan kuopan, etten halua enää luulla olevani parantunut ja löytäväni sitten itseni taas oksentamasta posliinijumalan ääreltä.

Sun painoindeksi?

En pidä tätä salaisuutena. 21,9.

Kysymyksiä elämästä

Oletko tutustunut blogin kautta ihmisiin oikeassa elämässä?

Muutamiin kyllä, ja muutaman kanssa on meneillään vuosia kestänyt kirjeenvaihto.

Mitä tilaisit kahvilassa?

Riippuu ihan kaupungistä ja kahvilasta! Kouvolan Caminitossa on parhaat jäätelöt, joista lempijäätelöni on kirsikkajäätelö, jonka nimeä en enää muista, sillä Caminito ei enää valmista tätä jäätelöä. Caminiton vieressä taas on Naapantuura, josta saa Kouvolan parhaat croissantit!

Helsingissä taas olen addiktoitunut Johto Cafen salaatteihin, joihin saa itse valita täytteet ja täytteiden määrän. Toinen, ehdoton, on Kakkugallerian kakkubuffet, jossa saa syödä 11 eurolla niin paljon kakkua kuin mahaan menee. Tähän päälle vielä lähes joka kaupungistä löytyvät Picnicin juustopatongit ja Coffee Housen pirtelöt, joista parhaat ovat espressopirtelö ja mangopirtelö.

Mitä teet nyt kesällä?

Suunnitelmana chillailla, nauttia ensimmäisestä kesästä täysi-ikäisenä, käydä goottifestari Lumouksessa ja osallistua ensi viikolla Helsinki Prideen.

Minne haluaisit matkustaa?

Tokioon, tämä on toteutumassa mutta toteutus siirtyy jonkin verran rahapulan vuoksi.

Mistä unelmoit?

Unelmoin pääsystä Helsingin Kriittiseen korkeakouluun tänä vuonna opiskelemaan fiktiivistä kirjoittamista, unelmoin muuttamisesta yhteen tyttöystäväni kanssa (eli seurustelen kyllä!) ja lemmikkikissasta.

Milloin ja miten menetit neitsyytesi?

Romanttisesti 14-vuotiaana toiselle tytölle.

Jos saisit yhden supervoiman, minkä valitsisit?

Ehdottomasti teleportaatio!

Mistä olet elämässäsi onnellinen? Mitkä ovat niitä asioita jotka saavat sinut jaksamaan, onko niitä?

Ystäväni, perheeni ja tyttöystäväni saavat minut jaksamaan aina seuraavaan päivään. Kun en jaksaisi olla olemassa, ajattelen hyviä aikoja tietäen ettei pimeys kestä ikuisesti. Olen myös onnellinen lolivaaterekkini koosta, muutosta Helsinkiin ja täysi-ikäisyydestäni.

Mitä haluat elämältäsi?

Haluan olla terve, vapaa niin syömishäiriöstä kuin masennuksesta ja ahdistuksestakin. Haluan toteuttaa elämää itseni mukaan, en miten ahdistus sen sanelee.

Rakas kirottu pro ana

2011-06-18T18:37:00.000+03:00

Sain 200 lukijan kunniaksi järjestämääni kysy mitä vain - postaukseen kysymyksen, johon tahtoisin vastata nyt heti ja erikseen, sillä vastaukseni tulee olemaan monimutkainen ja kokonaisen erillisen postauksen arvoinen.

"Mitä mieltä olet nykyisin pro-ana "ilmiöstä"?"

Nykyinen suhteeni pro anaan on monimutkainen. Ehdin olla pro ana monta vuotta ennen sairastumistani. Se sairastutti minut ja sairastuttaa taatusti yhä muitakin. Vaikka en voi hyväksyä sitä, kaipaan ns. takaisin omieni luokse. En ihannoi anoreksiaa, mutta en voi sanoa ettenkö kaipaisi monella tasolla syömishäiriötäni. Pro ana on yhteisö, joka ei syyllistänyt minua ikävästäni takaisin, ja jonka koin ymmärtävän ja tukevan minua enemmän kuin monta Sylin foorumia yhteensä. Totta kai sellainen jättää jälkensä!

Vuosien aikana olen nähnyt sivustoja suljettavan ja uusia avattavan. Viimeisin oli varmasti Höyhenen sulkeminen - ja uusi avattiin heti perään. Päätin, etten aio etsiä uuden osoitetta käsiini. Aion etsiä oman paikkani maailmassa pro anan ulkopuolelta - pelkään sen vain tarkoittavan sitä, että olen yksin.

Mitä on jäljellä

2011-06-18T11:38:00.000+03:00

Outo itkettävä tunne käsiteltäessä syömishäiriöitä, outo kaukainen kaipaava tunne, nälän muistijäljet. Itku ei tule tällä hetkellä. Istun sohvalla koneen edessä, tunnustelen oloani.

Tämä ei ole uusi elämä. Tämä on sama vanha masennus.

Mielessäni otan punaisen ruusun ja tiputan sen syömishäiriöni haudalle, joka tulee ikuisesti olemaan avoin.

200 lukijaa!

2011-06-17T18:07:00.000+03:00

Kiitos.

Osasto 4

2011-06-17T17:15:00.000+03:00

oli kamala, virikkeetön paikka, josta sanoin itseni irti kahden päivän jälkeen. Apaattisina, lääkehouruisina televisiota tuijottavat ihmiset, joista osa olisi kuulunut vanhainkotiin. Huonosti nukutut yöt.

Kyllä minun mielessäni aina välillä kävi ottaa lääkkeet. Kului kuitenkin viikkoja, jatkoin unohtamista, peitin silmäni romahtamisen ensioireilta. Lopulta kaikki kävi yhtäkkisesti ja temestaa seronilin vieroitusoireisiin.

Nyt olen kotona kaaoksen keskellä, olen sairas, kamala lapsi. Jotkut tarvitsevat lääkkeet diabetekseen, jotkut kihtiin, minä yritän ymmärtää itseäni ja lääkityksen tarvettani. Minä tarvitsen lääkkeet. Muuten suuri diagnoosilista kaatuu seinien mukana päälleni.

Teriä ja haaveita linnunluista; sairauskertomukseni

2011-06-09T23:20:00.000+03:00

Olin tavallinen herkkä, mutta vaikeatemperamenttinen lapsi. Herkkyys jäi vahvan temperamentin aiheuttaman ristiriidan jalkoihin, mutta kukaan ei osannut aavistaa mitä tulevaisuus toisi.

Kaikki alkoi Kouvolan maaseudulla vietyistä 12-vuotiaan tytön öistä, joina vinoon vääntymiseni alkoi. Yksinäisyys rehotti niillä seinillä kertomassa tulevasta, päivisin palasin lapsuuteen josta yöt vetivät minut hieman myöhemmin lopullisesti pois. Kaikki tapahtui liian varhain.

Murrosikäni alkoi vaikeana ja riitaisana. Yhden yhäkin hyvin muistamani riidan jälkeen itkin vintin pimeydessä ja raavin kynsilläni punoittavat jäljet ranteeseen. Seuraavan riidan jälkeen omat kynnet vaihtuivat saksiin. Sen jälkeen en enää osannut laskea saksia pois.

Sinä kesänä siirryin yläasteelle. Perfektionismi sai uuden kohteen jossa kasvaa, ja se kasvoikin hyvin. Kouvolan maaseudun yöt jatkuivat mielessäni kuukausia katkeamatta, ja sakset pysyivät kädessä. Täyttäessäni marraskuussa 13 masennus loisti kaunista mustaa kukkastaan ja minä peitin kasvoni mustaan rajaukseen.

Helmikuussa tilanne oli muuttunut korkeintaan pahempaan suuntaan. Katsoin Huippista olohuoneen sohvalla, jokaista minua kymmenen senttiä pidempää ja kymmenen kiloa pienempää mallia, ja sitä ainoaa, joka painoi minun verran, 56 kiloa. Hän sai tuomion ja minä nielin sen myös. "Sinä olet lihava." Peilin eteen astui tyttö, joka ei ollut koskaan nähnyt kehossaan mitään vikaa. Peilin edestä poistui tyttö, joka mietti, että kyllä siitä jotain saisi pois. Silloin koulukiusaajani rakastaisivat minua.

Kahden viikon aikana opettelen oksentamaan. Kaon vessanpöntön edessa, saan pelkkää limaa, itken vessan lattialla, saan pelkän esimaun tulevasta. Saan musiikin kokeesta huonon numeron, viiltelen arvet jotka näkyvät ohuina rantuina yhä. Nousen ylös huoneeni nurkasta, astun äitini eteen ja vedän hihani ylös.

Ensimmäisellä käynnillä nuorisopsykiatrian poliklinikalla äiti itkee kuullessaan minun oksentaneen.

Käynnit jatkuvat kevään, kesäksi valehtelen itseni pois. Kesä meneekin hyvin, mutta syksyllä kaikki alkaa taas. Saksien sijaan käteen palasi partahöylän terät, käsien sijaan jalat. Ei ollut syytä, jonka vuoksi ei olisi tarvinnut viillellä. Syksy pimenee talveksi, aspirin auttaa siellä missä kipu tuntuu ja ensimmäiseen paniikkikohtauseen söin niitä kuusi. Ei se tietenkään niin toimi, joten soitin takaisin poliklinikalle ja itkin itseni takaisin.

Kohtaukset jatkuvat ja lopulta loppuvat, kun heräsin takaisin todellisuuteen oli rinnakkaisluokkalaiseni sairastunut anoreksiaan. Minä kauhistelin ja ihastelin hänen päivä päivältä enemmän esiintulevia luitaan, ja kun terveystiedossa näytettiin anoreksiadokkari, tajusin mikä oli: pro ana.

Samana iltana googletin pro anan. Löysin kaiken. Nyt jo kuolleet Fading Obsession ja Lasiluuranko. Se oli taivas, jonka siemen oli itänyt jo ensimmäisen kerran kakoessani limaa vessanpöntön äärellä. Sen kukkimisaika ei ollut vielä. Se tarvitsi vielä hetken kasvualustaan, loppukevään ja kesän. Siitä kesästä en muista paljoakaan. Syksyn alussa leikkasin ja värjäsin hiukseni mustiksi. Syksyn lopussa epävarmuus sai otteen minusta, mihinkään kuulumattomuus kalvoi ja kaivoin tietokoneen vanhoista kirjanmerkeistä esiin pro ana -linkit.

Joulun jälkeen aloin kasvissyöjäksi, koska olin lukenut sen laihduttavan. Oksentaminen oli helppoa, olihan sitä jo harjoiteltu aikaisemmin. Violence syntyi maaliskuussa. Pro ana -taivaasta tuli syömishäiriöhelvetti. Parissa kuukaudessa se käynnistyi täyteen mittaansa, siemen alkoi kasvattaa kivuliasta häiriökukkaa. Sen juuret olivat minussa, ja se imi itseensä lähes kaiken. Joitakin asioita se ei kuitenkaan ehtinyt ottaa minusta kuiviin: näin yhä tärkeämmäksi matkustella ympäri Suomea tapaamassa ystäviä.

Sinä keväänä laihduin hieman vajaan kymmenen kiloa. Sitten entinen ystävä sanoi aloittavansa jos jatkan. Siitä on nyt kolme vuotta. Ja tein päätöksen, jota olen eniten elämässäni katunut, jota toisaalta olen pitänyt elämäni tärkeimpänä ja parhaimpana päätöksenä. Lopetin laihduttamisen. Aloitin paranemisprosessin. Hallitsematon ahmimisvaihe alkoi, söin kaiken kakuista pyödälle jääneisiin leivänkäppyröihin. Paino kohosi ja ylitti jälleen viidenkymmenen rajan, jolloin lupasin tappavani itseni mikäli se koskaan nousisi yli kuudenkymmenen.

Syksynä, jona aloitin lukion, muistin yhtäkkisesti osaavani oksentaa. Minusta tuli taitava siinä. Hyvin taitava. Oksensin parhaimmillani kymmeniä kertoja päivässä. Rajoja ei ollut, ja kun en laihtunut oksentamalla, päätin lopettavani syömisen ja päädyin osastolle, jossa rajat laitettiin minuun.

Loppuvuosi meni eripituisillä osastojaksoilla. Niiden aikana lihoin yli kuudenkymmenen kilon, mutta yhtäkkiä se ei enää tuntunutkaan itsensä tappamisen arvoiselta asialta. Yritin monesti laihduttaa koskaan siinä onnistumatta ja katkeroiduin. Mikään ei ole muuttunut näiden aikojen jälkeen.

Tammi-maaliskuussa osastojaksot loppuivat. Luulin voivani hyvin, todellisuudessa join itseni joka viikonloppu pois epävarmuuden tunteesta.

Join itseni myös osaksi huostaanottotilastoja. Huostaanottopaikkani oli vankila, jossa perfektionismi hyppäsi esille heti ensimmäisenä hetkenä. Ihmiset saivat vapauksia siellä hyvän käytöksensä mukaan ykkösestä vitoseen, ja ensihetkestä lähtien asetelma laukaisi minussa alemmuuden tunteet. Järjestelmä oli alentava, tehty 13-vuotiaiden käytösongelmaisten poikien rajattavuutta varten. Olin väärässä laitoksessa väärään elämään vangittuna. Meitä nuoria ei kuunneltu tarpeeksi, tuskin ollenkaan. Selvisin sieltä hengissä ajattelemalla kuolemaa, kerran koettelinkin sen rajoja, mutta todeten, ettei se ollut minua varten.

Mikään ei ole muuttunut ajasta, jona pääsin pois osastolta. On kulunut kaksi vuotta, elättelen yhä toiveita linnunluiseksi ja hauraaksi muuttumisesta, tällä kertaa omassa asunnossani määräten itse syömisistäni. Suhtaudun jokaiseen takapakkiin uutena mahdollisuutena muuttua siksi anorektikoksi joka minusta ei koskaan tullut. Vaikka mieleni on niin sairas, että se elättelee yhäkin näitä toiveita, valehtelee minulle käytönnön asioissa, jokin minussa on liian tervettä enkä koskaan tule muuttumaan siksi linnunluiseksi tytöksi, joka haaveilin olevani. Ja se sattuu yhä.

2011-06-09T18:25:00.000+03:00

Tänään olen jo rauhoittunut.

Keho painaa silti kuin olisin kuollut. Kriittisen korkeakoulun ennakkotehtävät väsätty kahdessa tunnissa, jääneet puoleen minimipituudesta. Kriisipuhelimet testattu ja itketty. Lääkäri määräsi ensimmäistä kertaa 15 vuoteen nopeasti koukuttavia rauhoittavia näin nuorelle.

Joskus tuntuu, että selviän. Joskus taas yö jatkuu aamuun asti.

Delete & rewrite

2011-06-05T02:34:00.003+03:00

Kuten aiemmassa postauksessa sanoin, jo pienikin energiavaje saa mieleni sekaisin ja toimimaan epäterveellä tavalla. Joka tapauksessa poistin päiväisen postaukseni, sillä koin sen olevan sitä samaa vanhaa paskaa, jota aina itken kun minulle tulee takapakki. En tahdo enää alentua siihen.

Takaiskuja tulee ja saa tulla. Valitettavasti en ole vieläkään oppinut suhtautumaan niihin järkevällä, asianmukaisella tavalla. Alistun ja taivun joka kerta, luulen joka kerta tulevani siksi höyhentytöksi joka minusta ei koskaan tullut, joka minusta ei koskaan tule.

Suurin ongelma on se, etten ota enää paranemisprosessiani vakavasti. Luulen olevani jo tarpeeksi sitä sun tätä, enkä jaksa tehdä töitä. Takaiskujen tullessa en tee asioille mitään - odotan niiden menevän itsestään ohi tai jatkuvan. En uskalla astua mukavuusrajojeni ulkopuolelle, sillä se sattuu, enkä kestä enää ylimääräistä ahdistusta, jota syömishäiriö on aiheuttanut minulle.

Toinen ongelma takapakkien sattuessa on varmasti samanaikainen tarkoituksellisesti aiheutettu energiavaje, joka saa pääni sekaisin ja jota en ota vakavasti. Mieleni on yhä enemmän tai vähemmän sairas, vertaan itseäni enemmän tai vähemmän muihin tyttöihin - ja totta kai minua pienempiin. Olen jumittanut tässä tilanteessa pitkään, enkä nytkään takaa kestäväni kipua jonka eteenpäin pääseminen vaatii.

Nyt, kun olen kuitenkin tiedostanut asian, aion suunnata eteenpäin. Aion kerätä voimia takapakkien kohtaamiseen, ehkä jonain päivänä olen valmis kohtaamaan pelkoni ja luopumaan vanhoista epärealistisista unelmistani, jotka vaikeuttavat elämääni.

P.S!! Pientä videopostausta luvassa ensi viikolla!

194

2011-06-04T20:38:00.000+03:00

Toinen, mutta pakollinen spämmi tälle päivälle.

Uskon, ettei puoletkaan bloggerin mukaan tätä blogia lukevista ihmisistä enää lue tätä, mutta äsken selatessani lukijoita, klikatessani aina seuraavat kaksikymmentä esiin, tajusin, että olette todella oikeita ihmisiä, olette itse joskus - ehkä jo Violencen alkuaikoina kolme vuotta sitten - klikanneet itsenne lukijoiksi.

Teitä on paljon. Teitä on melkein kaksisataa. Ja olette jokainen oikea ihminen, ette pelkkiä numeroita. Sinä olet oikea ihminen, sinun hengityksesi hukkuu tuuleen, olet muutakin muin numero. Sinulla on mielipiteitä, sinulla on pelkoja, toiveita, sydämessäsi koko maailma.

Millaisen postauksen haluat minun tekevän kun kahdensadan lukijan raja rikkoutuu?

2011-06-03T07:35:00.000+03:00

Olen laihtunut
ja pelkään itseäni.

Nothing more

2011-06-02T02:22:00.000+03:00

She's gone rorita

2011-05-30T12:14:00.000+03:00

Koska lopetin Sushin, ja koska uusista blogiyrityksistä on mennyt into, alan jakaa teidän kanssanne arkeani. Ja leikitään, että noi valkoiset hiukset mun päässä on aidot.

Viime lauantaina Iira järjesti varmastikin Suomen historian suurimman miitin lolitoille, aristokraateille ja poikatyyleille - meitä oli 42. Miitti oli upea ja hyvin järjestetty, mutta syömishäiriöni seurasi minua sinnekin. Taistelin itseni ostamaan kahvilassa ensimmäiseksi ateriakseni salaatin, myöhemmin miittijatkoilla ahdistuin Iiran sairaalloisesta laihuudesta. En ole vieläkään toipunut ajatuksista, jotka valtasivat lauantai-iltana mieleni, mutta olen saanut itseni syömään.

Joka tapauksessa lolitan yhteisöllisyys tekee minut onnelliseksi. Tunnen kuuluvani johonkin, enkä nyt tarkoita netin pro ana -saitteja. Ne, jotka tuntevat minut pidemmältä ajalta, tietävät minun olleen monia vuosia länsimainen gootti, ja goottina sai olla, no, aika yksin. Ehkä juuri siksi se tyyli jäikin taakseni. Osittain epäilen syömishäiriön tulleen minulle juuri yhteenkuuluvuuden tunteen tarpeesta, jonka sain pro anan kautta. Vaikka olen kasvanut henkisesti paljon, ja osittain saan kiittää siitä häiriötäni, toivon, etten koskaan olisi sairastunut. En tahdo enää viedä häiriötäni ihanien ihmisten sekaan ihanille miiteille.

Sushi loppui

2011-05-18T20:08:00.000+03:00

eli tiedotusasiaa: poistin äsken blogini Sushi & mustikkapuu, sillä tuskin jaksoin enää päivittää sitä. Toivottavasti teille ei tule ikävä, minulle ei ainakaan tule! Sen sijaan saatatte saada tähän blogiin - silloin tällöin - jotain, mikä olisi ennen mennyt Sushiin.

2011-05-16T18:49:00.000+03:00

Syömishäiriöstä on päästävä pala kerrallaan yli. On muutamia paloja, joissa olen jo onnistunut. Muitakin kuin kakkupaloja.

Olen ymmärtänyt, ettei syömishäiriössä voi eikä tarvitse onnistua.

Ei ole painoa, jonka alapuolella syömishäiriö muuttuu onnistuneeksi.

Ei ole täydellistä, ei kunnollista anorektikkoa.

Elämäni päätavoite ei ole enää tulla hyväksi anorektikoksi, ei edes anorektikoksi.

Ruoka ei enää hallitse minua.

Olen alkanut unohtaa ruokien energiasisältöjä, mikä on toisaalta ikävää,

sillä en voi enää päteä niillä, toisaalta mukavaa, sillä en muista niitä

vaikka haluaisinkin pilata ruokailuhetkeni.

Olen ymmärtänyt, ettei minun tarvitse olla yhtä laiha kuin koulun laihin tyttö.

Voin olla tällainen kuin olen. Jatkaa elämää silti.

Hyviä aikoja

2011-05-15T22:14:00.001+03:00

Kävin pikkusiskoni kanssa Helsingin Fredrikinkadun Kakkugalleriassa syömässä kakkubuffetissa 11 eurolla niin paljon kakkua kuin jaksoimme. Juuri ennen sitä mieleeni tuli ajatus kaloreista. Kuinka paljon kaloreita jaksan syödä?

Mutta minä heräsin. Minä tajusin, että eihän minun enää tarvitse välittää. Että nyt ei ole sen aika, ei enää pitkään aikaan ole ollut sen aika. Että kyseisestä ajatuksesta ei ole minulle mitään hyötyä, se ei tarjoa minulle mitään uutta. Olen nähnyt sen kaiken. Voin olla ajattelematta. Heitin ajatuksen pois.

Söin kuusi palaa kakkua.

Hipaisevat päätä, koskettavat olomassaolollaan

2011-05-04T16:36:00.000+03:00

Voin laskea yhden käden sormin ne hetket, joina syömishäiriö on rikkonut mieleni tasaisen pinnan viikon aikana. Kun katson kuvaa itsestäni laivalta, kun japanilaisten mitoille tehdyt shortsit ovat aavistuksen liian pienet. Kun etsin vertaistukiryhmää sairaalanmäellä sitä löytämättä ja viimeinen bussi kotiin on jo lähtenyt. Kun söyn patonkia ja mieleeni muistuu sen tarkka kalorimäärä. Pieniä hetkiä, ajatuksia, jotka hipaisevat päätä ja koskettavat olemassaolollaan, muistuttavat jostakin menneestä.

Menneestä. Auttamattomasti menneestä. Tulee vielä päiviä, joina kirjoitan ja joina luulen sen palanneen, mutta se kuuluu vain paranemisprosessiin, sen eri vaiheisiin. Tämä prosessi alkoi kolme vuotta sitten paranemispäätöksestä, jota olen niin katunut kuin jota olen pitänyt elämäni tärkeimpänä päätöksenä. Ilman tuota päätöstä elämäni voisi olla hyvin erilaista - mahdollisia vaihtoehtoja on niin paljon, etten edes yritä alkaa miettimään mille elämäni nyt näyttäisi jos olisin jatkanut laihduttamista - tiedän vain että kaikki olisi niin toisin.

En tiedä milloin tämä prosessi loppuu - ehkä syömishäiriöstä ei paranekaan koskaan, ehkä vielä kymmenen, kahdenkymmenen vuoden kuluttua tulee päiviä jolloin luulen sen palanneen. Tulee päiviä, joina yritän taistella saadakseni kaiken takaisin tietämättä itsekään miksi tahtoa takaisin jotakin niin hirveää, tulee päiviä joina kaipaan sairautta sydänjuuriani myöten. Silti minusta tuntuu väärälle sanoa, ettei syömishäiriöstä voi parantua. Nälän muistijäljet pysyvät meissä kaikissa, kyllä, mutta lopulta ne haalistuvat, äänet päässä hiljenevät, haalenevat siten että ne enää vain hipaisevat päätä ja koskettavat olemassaolollaan. Jonain päivänä ne kuuluvat menneeseen.

2011-04-23T12:19:00.000+03:00

"Suru on seurausta jonkin arvokkaan menettämisestä. Mitä suurempi menetys on, sitä suurempi on sen aiheuttama kipu ja tuska."

Näin tänään kaupassa syömishäiriöisen, aneemisen tytön. Jokin hänen olemuksessaan paljasti hänet, ja jäätelöiden maaninen tutkiminen vahvisti oletukseni. Autossa matkalla kotiin vesi samensi silmäni, ja rintakehäni täytti luopumisen suru, takaisin palaamisen halu. Että voisi peruuttaa ajassa taaksepäin, palata vielä niihin sairauden täytteisiin hetkiin, joina luopumisen surun sijaan rinnassa kasvoi syvä ahdistus, joka silloin täytti kipeästi päiväni, mutta joka nyt valheellisesti näyttäytyy niin kauniina.

Luopumisen prosessi on rankka. Luopuminen on väkivaltaa, kuolemaa ja surua, ja kuin ihmisen kuollessa, on syömishäiriöstä luopumisessa käytävä läpi surun eri vaiheita. Vaikka syömishäiriötä ei kuvailisi arvokkaaksi, tavoitteltavaksi asiaksi, on häiriöllä usein kantajalleen merkitys, paikka elämässä, se ei ole tullut elämään sattumalta.

Siksi haluaisinkin kuulla jos jollakulla olisi kokemuksia syömishäiriöstä luopumisesta. Mikä on ollut vaikeinta? Miten olet päässyt eteenpäin? Olisin todella kiitollinen kommenteista.

2011-04-10T21:09:00.000+03:00

Toisille syömishäiriö on ohimenevä, muutamia vuosia kestävä vaihe elämässä.

En voi lakata miettimästä, miksi juuri minä olen yhä tässä.

Never say never

2011-04-02T22:07:00.000+03:00

Luulin etten enää koskaan palaisi sellaiseen tilanteeseen. Olin unohtanut täysin mille se tuntuu, miten hirveää se voi olla. Ei sen pitänyt olla minulle ongelma.

Tavallinen ilta kämpillä. Minulla on nälkä, joten teen neljä lämmintä voileipää leipää itselleni. Kaikki on vielä normaalia; voitelen, laitan tomaattisoseen, juuston, mikrotan... leipä on kuumaa, otan haarukan ja veitsen. Istun sohvalle syömään, koska pöytä on täynnä rojua. Mikään ei kerro tulevasta. Ja sitten se alkaa. Tuijotan leipiä, otan palasen, en muista alkoiko pakokauhu jo tässä vaiheessa vai aiemmin, tuijotan, otan palasen, pakokauhua, ahdistusta. Pureskeleminen, pakokauhu, ahdistus ja tuijotus jatkuvat vuorotellen kunnes ensimmäinen leipä on syöty.

Heitin loput leivät pois, mutta leivälle häviäminen painaa yhä mieltäni. Eikä siinä mitään, jos se olisi jäänyt ainoaksi kerraksi, mutta se toistuu ja toistuu, en uskalla toisinaan edes aloittaa leivän voitelemista. Suurin osa ruokailuista on edelleen normaaleja - ah mulla on nälkä syönpä jotain mussunmussun - mutta tällaiset pienet tilanteet murtavat ja häiritsevät syömistä silloinkin kun se on helppoa. En todellakaan luullut palaavani tähän tilanteeseen, jossa en uskaltaisi syödä; koko ajatuskin tuntui jo niin kaukaiselle, niin absurdille ja hullulle. Yhtäkkiä syömishäiriöhelvetti muistuttaakin olemassaolostaan - ja samalla siitä, miksi sinne ei haluakaan enää palata.

2011-03-28T13:05:00.001+03:00

Nuku nuku nurmilintu (klik!)

- runoutta, proosaa ja joutsenien siiveniskuja vasten kasvoja.
Sielun peili, sydämen sana kerrallaan lyövä rytmi.

2011-03-25T12:46:00.001+02:00

Viime postausta kirjoittaessani ja sen jälkeen minussa syttyi uusi paranemishalu. Yhtäkkiä ymmärsin kuinka paljon olen antanut viimeisen vuoden aikana periksi syömishäiriölleni - ajatuksissani. Kuinka olen antanut hitaasti ajatusten vääntyä ja kieroitua. Kaikki on tapahtunut niin hitaasti, niin huomaamattomasti - en enää erota syömishäiriön ääntä omastani, sillä olen antanut sille oman ääneni. Kun minulla on ruoka loppu ja pitäisi käydä kaupassa, en lähde, sillä ajattelen etten tarvitse ruokaa, selviän vielä hetken ilman. Kun ajattelen viime postauksen ystävääni ja hänen tilannettaan, että minulle voi käydä samoin - oikeasti, meille kaikille kenelle tahansa sairastuneelle - ja se on ajan kysymys, jokin sanoo sisälläni omalla äänelläni ettei minulla ole hätää, minä en ole tarpeeksi sairas, miksi sellaista kävisi minulle? Ja sitten kaikki tuntuu taas loogiselle ja hyvälle eikä minun tarvitse enää lähteä kauppaan.

Olen antanut itselleni luvan olla taistelematta, olla parantumatta. Olen ajatellut olevani tarpeeksi terve, niin terve ettei minun enää tarvitse tervehtyä enempää. Olen antanut itselleni luvan jäädä paikoilleni tähän välitilaan, antanut ajatusten vääntyä vinoon - ja huomannut tämän kaiken vasta nyt. Minun on tiedostettava sairauteni muullakin kuin asenteella "joo mulla on vähän syömishäiriötä ei se mitään ihan sama", koska lähinnä kidutan itseäni tällä. Kuinka pitkään olen jatkanut tätä itselleni valehtelua, en ole varma, mutta sen aika on nyt ohi.

Viisikymmentä prosenttia

2011-03-24T17:57:00.000+02:00

Kirjoitan tämän sinulle, jonka puolesta pelkään juuri nyt. Takykardia ei ole terveen sydämen rytmi eikä ruumiin kokonaisvaltainen tunnottomuus terveen kehon merkki. Ja sinä tiedät sen itsekin, sillä sinuakin pelottaa.

Syvällä sisimmissäsi tiedät, ettei sinulla ole mahdollisuutta jatkaa näin, koska kehosi pettää pian altasi. On kysymys ajasta. Ehkä viikoista, kuukausista, ehkä vuosista. Kuinka paljon tahdot elinaikaa? Kysyin tahdotko kuolla vai jatkaa elämää, parantua, käydä sen kamalan hirveän taistelun jonka jälkeen näkyy valoa jos sitäkään. Vastasit 50-50. Niin ei vastaa terve ihminen lähellä kuolevaisuutensa rajoja. Ja vaikka itsekin usein unohdan sen, se taistelu on taistelemisen arvoinen. Sinun sisälläsi asuu vahva, tämän kamalan sairauden täysin kuihduttama, upea ja kaunis ihminen, jonka voimme vielä tavoittaa.

Vaikka paranemisprosessi kestää vuosia ja vuosia, pitkiä epätoivoisia vuosia, tiedän että pystyt siihen. On vain kerättävä rippeet itsestään ja noustava vastarintaan elämän puolesta. Niin minäkin teen nyt; sinun tilanteesi sai minut näkemään kaiken tämän kauheuden mitä sisäiset voimat voivat ihmiselle itselleen tehdä. Mutta sinussa on voimaa sen kaiken veroisesti, vähintään.

Tarinoita elvytyksestä ja suruajasta

2011-03-17T22:16:00.001+02:00

Kerran kuollutta syömishäiriötä ei voi enää herättä henkiin, ei enää tässä tapauksessa enkä minä jaksa enää yrittää. Vaikka syömishäiriöajatukset nousevat toistuvasti päähäni enkä saa niitä pois, en saa enää kuviota toimimaan. Kun katson thispoa, minua pelottaa, sillä silloin muistan elävästi nälän muistijäljet. Miten nälkä kaiversi sisältäpäin, miten oma keho tuntuikaan niin oudolle - yhtä aikaa liian lihavalle ja laihalle. Mutta aika kultaa muistot ja kuolletta surressa muistaa vain hyvät asiat, ne pienet hetket joina tunsi onnistuneensa tässä sairaudessa, ja tahtoo ne takaisin.

Silloin alkaa epätoivoinen elvytys. Viimeiset kaksi vuotta ovat olleet oikeaa hidasta kuolemista ja epäonnistunutta elvytystä - syömishäiriöni kuolemista. Välillä elvytys on onnistunut paremmin, ja olen saanut syömishäiriöni jopa kävelemään omilla jaloillaan ja kirjoittamaan minun käsilläni, välillä taas huonommin. Vaikken osaa sanoa sen tilasta tällä hetkellä tarkkaa tietoa, epäilen sen kuolleen - jäljellä on enää suru, pohjaton luopumisen suru, ja aika kultaa jälleen kerran muistot vainajasta. Nyt alkaa suruaika.

Pimeinä hetkinä

2011-03-12T23:39:00.000+02:00

Pimeinä hetkinä se iskeytyy mieleen. Kun luen artikkeleita anoreksiasta, tunnen itseni väliinputoajaksi. Ennen olin se runotyttö, joka ei osaa elää, nyt minusta on kadonnut se mikä kuulostaa glamourille. Minulla oli toivoa täydellisestä anoreksiasta, unelmia jostakin minkä luulen yhä olevan olemassa mutta mitä en enää osaa saavuttaa. Olin nimenomaan runotyttö - unelmoija, jonka unelmat todellisuus pahoinpiteli. Ettei ole täydellistä sairautta. Mutta pimeinä hetkinä unelmat kasvavat taas kukkaa ja ahdistus on niiden terälehdillä. Ja minä haluan sen taas. Sen kaiken, hyväksynnän, täydellisyyden.

Ja joinakin hetkinä se on vain sairaus minun päässäni. Sairaus kun itken kuinka minusta ei koskaan tullut anorektikko. Sairaus kun itken absurdeille ajatuksille päässäni osaamatta luopua toivosta, että minusta tulisi vielä joskus linnunluinen.

Ripsiliimassa

2011-02-26T17:25:00.000+02:00

Kirjoittamisen lamauttava syyllisyys ja itseinho. En osaa tervehtyä, en sairastua, ajatukset eivät päästä irti, eivät toisaalta pidä otteessaankaan. Samaan aikaan flunssa ja taas se puuttuva B12-vitamiini. Ja silti luomet ovat ripsiliimassa elämän jäljiltä.

Gorgeous

2011-02-21T19:12:00.001+02:00

"The Gorgeous Blogger -palkinto on suunnattu kaikille upeille bloggaajille. Jokainen vastaa viiteen blogiinsa liittyvään kysymykseen ja jakaa tämän palkinnon viidelle, jotka mielestään sen ansaitsevat."

Kiitos, rosaparks !

Milloin aloitit blogisi?
Violencen tarina alkoi kolme vuotta sitten nimellä Violence of Deliberation. Kirjoitin ensimmäisen postauksen helmikuun viimeisinä päivinä vuonna 2008, nyttemmin olen poistanut ihan ensimmäisen merkinnän joten ensimmäinen merkintä on maaliskuulta.

Mistä kirjoitat blogissasi, mitä kaikkea se käsittelee?
Violence on alusta lähtien käsitellyt syömishäiriöitäni. Aluksi se toimi purkukanavanani kun laihdutin, tähän päivään tullessa se on arkistoinut jokaisen enemmän tai vähemmän epäonnistuneen paranemisyritykseni.

Mikä seikka tekee blogistasi erityisen verrattuna muihin?
Kielenkäyttöni. Minulle on aina ollut tärkeää kirjoittaa kauniisti - mutta silti viiltävän suoraan ja rehellisesti.

Mikä sai sinut aloittamaan blogin kirjoittamisen?
Aloitin blogin kirjoittamisen ajatuksella, että saisin lisää motivaatiota laihdutukseen. Minulla ei ollut silloin mitään käsitystä siitä, miten tärkeäksi Violence ja blogin kirjoittaminen minulle vielä muodustuisivat.

Mitä haluaisit muuttaa blogissasi?
Tahtoisin palata taaksepäin aikaan jona Violence todella oli täynnä terveyttä, ei tällaista nuorallatanssimista sairauden ja terveyden rajoilla.

Annan tämän seuraaville blogeille:

2011-02-17T22:29:00.000+02:00

En tiedä aloittaisinko kymmenistä ilkeistä kommenteista vai jostain aivan muusta. Joka tapauksessa toivon, että ennen kuin alatte kertomaan minulle faktoja anoreksiasta, muistuttaisitte itseänne muutamasta asiasta: ensinnäkin siitä, ettette välttämättä tiedä mitään minun sairaushistoriastani, joka on meillä jokaisella erinäköinen, ja toisekseen siitä, että on muitakin syömishäiriöitä kuin anoreksia. Olemme jokainen asiantuntijoita omassa häiriössämme, ja vain omassa häiriössämme. Se ei oikeuta meitä tuomitsemaan muita.

Myönnän glorifioivani tietyssä määrin syömishäiriötä, mutta ehkä se on minulle vain väline päästä sitä ja sen taustoja ja siitä vapautumista lähemmäksi. Valitettavaa on, jos joku triggeröityy siitä. Mutta kuten sanoin edellisessä postauksessani, olen alkanut unohtaa mille syömishäiriö todella tuntuu. Ja toisaalta taas runollinen kirjoittaminen on minulle tapa käsitellä tunteita, kuten kirjoittaminen yleensäkin minulle.

Kommenttinne eivät päästä minua yhtään lähemmäksi itseni ja ruumiini hyväksymistä, ennemminkin päivastoin. Kaikkien näiden korulauseiden jälkeen haluaisin sanoa lähinnä, että haistakaa paska ja pitäkää turpanne kiinni. Mä vaikka hirtän itseni runoihini jos mä niin haluan, mutta huomenna mä kuitenkin lähden risteilylle ihanien ihmisten kanssa Tukholmaan. Bai bai!

Playing Games

2011-02-15T18:38:00.001+02:00

Mä olen saanut nyt todella paljon virtuaalista paskaa niskaani, mutta en todellakaan aio pyydellä keneltäkään anteeksi vaikka kuinka olisinkin huomiohuora. Paitsi ehkä itseltäni, koska eniten paskamainen olen ollut itselleni.

Kerta toisensa jälkeen jokin on mennyt pieleen. Kerta toisensa jälkeen olen löytänyt pääni vessanpöntöstä kun tarkoitus on ollut jotain aivan muuta. Mutta se syömishäiriön ääni, jonka sanotaan olevan päässä, ei ole enää päässäni. Se pyörii jaloissani ja rukoilee minua yrittämään vielä... että onnistun tällä kertaa, hei Katja, ole kiltti, ole niin kiltti oikeasti, sä pystyt siihen, sä pystyt olla syömättä!

On paskamaista kuunnella sitä ääntä kun tietää mihin se vie. Mutta minä olen unohtanut mille syömishäiriö todella tuntuu. Siksi on niin helppo seurata sitä. Kuin kevyttä, helppoa leikkiä. Ei haittaa jos epäonnistun, äänihän ei enää ole päässäni vaan jaloissani, voin potkia sen pois ja aloittaa seuraavana päivänä leikin uudestaan. Jos se tekee minusta wannarektikon, niin sitten tekee, sille en mahda mitään. Tätä sairaampi en vain tällä hetkellä ole.

Että kiitti vaan sullekin

2011-02-11T14:32:00.000+02:00

"Toi on vaan tosi typerää itse haluta itselleen ongelmia joilla voi leuhkia. Toivottavasti saat jonkun oikean sairauden niin ei tarvii keksii niitä. Pelle."

Valinta

2011-02-05T22:29:00.001+02:00

Niin harva tuntuu ymmärtävän.

Tämä todella on minulle valinta, samalla tavalla kuin parantuminen useimmille.

Sain paljon vihaa niskaani galleriassa sanomalla tahtovani onnistua edes tässä sairaudessa,

mutta heidän on niin helppo sanoa, sillä he ovat

laihoja

täydellisesti sairastaneita.

Mutta minä, minulla on selluliittiä reisissä ja aina välillä minä en

jaksa olla olemassa.

Hänen kuvansa

2011-02-04T18:55:00.000+02:00

Hänen kuvansa. Hänen kuvansa hänen ollessaan pahimmillaan. Kuin olisin palannut siihen aikaan, siihen tyttöön joka silloin olin katsoessani häntä. Hänen pienenpientä, linnunluista olemustaan. Nyt hänen langanlaihat kätensä katsovat minua puhelimeni taustakuvasta. Katsovat ja kutsuvat, mutta ennen kaikkea syyttävät, syyttävät jokaikisestä helvetin suupalasta jonka olen tänään ottanut ja jonka aion vielä ottaa -

vaikka hän on jo terve. Hän oli terve jo silloin, kun tuli minun vuoroni sairastaa. Kaksi ja puoli vuotta sitten hän tuli minua kadulla vastaan syöden jäätelöä ja minä mietin miten hän pystyy siihen. Nyt minäkin syön jäätelöä, mutta tunnen, kuinka hänen kuvansa laihat kädet syyttävät minua.

"Ajatteletko sä todella yhä noin?" Niin moni sairastaneista, jotka tunnen, on jo tervehtynyt. En voi olla ajattelematta, miksi juuri minä olen yhä tässä, koska tunnen sairastaneeni vähiten, lievimmin, huonommin. Vaikka tunnen surua tilanteestani, en voi olla tuntematta myös sitä lohdutusta, josta viime postauksessa puhuin. Vaikka ehkä epäonnistuin sairaudessani, olen yhä siinä kiinni, voin vielä korvata kaiken, jotta olisin samanarvoinen kuin hänen kuvansa, samanarvoinen ja painoinen kuin hän silloin. Muut saavat parantua, ja hyvä niin heille, mutta minä en enää halua.

Onnistumisista ja epäonnistumisista

2011-01-30T20:29:00.000+02:00

"Jos sinun tarvitsee tulla kysymään pro ana -sivuilta neuvoja kuinka olla syömättä, et ole anorektikko."

Harva anorektikko tuntuu ymmärtävän mille tuntuu olla epäonnistunut syömishäiriössään. Siksi haluan puhua siitä.

Rationaalisesti ajatellen sairaudessa ei voi epäonnistua. Mutta minulle tunteeni on totta. En tiedä kuinka paljon minun olisi pitänyt laihtua, minkä kaiken läpi minun olisi pitänyt käydä jotten tuntisi niin. Vai olisiko tunne epäonnistumisesta seurannut minua aina elimistön pettämiseen asti, olisinko silloinkaan ollut riittävä anorektikkona.

Jotkin asiat lohduttavat minua silti. Olen yhä sairas, se lohduttaa minua. Kolme enemmän ja vähemmän sairastettua vuotta. Oksentaminen. Mikä tahansa, mikä saa minut tuntemaan itseni epäonnistuneen sijaan sairaaksi. Parantuneen sijaan sairaaksi. Se tuntuu hyvälle, olen onnistunut edes jossakin. Parantuneena olisin menettänyt sen kaiken vähäisenkin, missä voin nyt onnistua.

Siksi minä yhä roikun tässä häiriössä. Ja se pelottaa minua.

Scorpion Flower

2011-01-27T15:11:00.000+02:00

Flower grown in the wild
In your empty heart
In the breast that feeds
Flower worn in the dark

En koskaan ajatellut, että minusta tulisi yksi niistä, jotka kärsivät vuosia ja vuosia, kroonistuvat. Vaikka sairastuin varsinaisesti vasta '07-'08 talvella, oli oireita ollut jo vuodesta nollakuus, jolloin olin 13-vuotias. Kaikki eteni siitä lähtien niin huomaamattomasti, kuin jokin voima olisi sulkenut silmäni siltä mitä olisi tulossa. Ja lopulta tehdessäni peruuttamatonta päätöstä alkaa laihduttaa lupasin itselleni, etten koskaan sairastuisi. Minä vain laihduttaisin hieman. Että en koskaan alkaisi vihaamaan kehoani, jota silloin niin rakastin.

Paranemisyrityksiä ei voi laskea sormin, ei laskimin. Missään ei mene rajaa, joka kertoisi minulle missä loppuu paraneminen ja missä alkaa puhdas epätoivo. On ollut aikoja, joina olen yrittänyt parhaani ja sen jälkeen päätynyt kumartamaan vessanpönttöä. Vaikka hyviä, jopa terveitä, päiviä on ollut, en ole tervehtynyt. Tämän sairauden ensimmäiset siemenet istutettiin minuun monia vuosia sitten, ne ovat juurtuneet, kukkineet, jossain välissä kuihtuneetkin, mutta koskaan eivät kuolleet. En osaa sanoa, pidänkö minä niistä kiinni vai pitävätkö ennemminkin ne minua otteessaan. Joka tapauksessa palaan kukintojen muistoihin, nälän muistijälkiin väkisinkin. Palaan vaikkei sairastaminen tuntuisikaan samalle kuin muistoissa, ja tulen palaamaan aina. Se on läksy, jonka olen oppinut.

Uusi päivä,

2011-01-26T17:28:00.000+02:00

uusi oksennus, uudet lihotut grammat ja kilot.

Tänään olen jatkanut syömistä. Syönyt ja syönyt. Soittanut äidille, itkenyt syömistäni: "mene hikilenkille."

Ja sitten minä oksensin. Lopulta oksennus tuli itsestään, ilman sormia kurkussa, ilman apuvälineitä. Olen siis opettanut kehoni oksentamaan itse, ilman apua. Vatsalihaksin. Ajatus iskeytyi päähäni: jos pystyn opettamaan kehoni oksentamaan itse, pystyn myös opettamaan sen pärjäämään ilman ruokaa. Eilen ajattelin myös tekeväni sen. Ajattelin, että jumalauta teen sen ja tapan tämän kutosella alkavan luvun. Mutta nyt olen taas syönyt -

en minä pysty.

Apua

2011-01-25T19:28:00.001+02:00

Yritän olla lihomatta lisää. Laitan vaa'an keittiön ovelle, sanon itselleni että jos haluan syödä, täytyy minun ensin kohdata se hirveä, hirveä kutosella alkava luku. Suunnittelen paastoja, ajattelen etten käy kaupassa jottei ruokaakaan olisi. Lopulta astun kuitenkin vaa'an ylitse keittiöön, lopultan heitän takin niskaan ja pipon päähän ja kävelen pienen matkan ässään. Ja se hirveä, hirveä luku vain nousee päivä päivältä. Painonnousukaan ei lopulta pelota niin paljoa, että osaisi olla syömättä. Nälkä ei ole, mutta jokin vetää keittiöön.

Eli apua, kertokaa mitä mä teen. Oon ihan avuton.

P.S. Viimeinkin tyytyväinen uuteen ulkoasuun.

Tilannepäivitys

2011-01-25T11:47:00.000+02:00

Kaaos. Väsymys. Loukkaukset. Kadonnut sim-kortti.

En jaksa olla olemassa, en juuri nyt.

Lihotut kilot, koulu, jossa en käy. Tuleva koeviikko.

Ylioppilaskirjoitukset.

Elämä, josta en juuri nyt saa otetta.

Itsekidutuksesta

2011-01-19T21:00:00.001+02:00

Syömishäiriöni ei ole enää jokapäiväinen. En ole koskaan ollutkaan sellaista tyyppiä, joka jaksaa loputtomiin kiduttaa itseään, nyt sekin vähä on loppu. Minä en enää kiduta itseäni eikä häiriönikään siihen enää pysty. Tähän väliin tulee kuitenkin Päärynä Amanda Kirsikka Roxanne, rakas vaakani, joka näytti eilen aamulla minulle erään silmiä syövyttävän luvun.

Syöminen. Mun on pakko saada kaikki, ja nimenomaan kaikki, muuten tulee paha mieli. Ja paha mielihän tuntuu itsekidutukselle, ja koska se vähäinenkin itsekidutus on yksinkertaisesti yli voimavarojeni, mun on vaan pakko saada kaikki.

Aikoinaan lupasin tappaa itseni mikäli lihoisin kuuteenkymmeneen kiloon. Nyt asia olisi taas ajankohtainen, mutta lukuna 60 tuntuu vain kamalalle, ei enää asialle jonka vuoksi pitäisi kuolla. Olen enää vain avuton tämän luvun edessä. Ymmärrän täydellisesti jokaista epäonnista maanantailaihduttajaa, ajatuksia huomisesta, ensi viikosta... ja itseinhoa, joka tulee hyvin syödyn päivän jälkeen. Elämäntapamuutoksen sanotaan olevan ainoa pysyvä tapa tiputtaa painoa, mutta entä jos en haluakaan muuttaa elämäntapojani? Pitääkö minun silloin vain hyväksyä jatkuva lihominen?

This is my fun fight

2011-01-14T20:57:00.000+02:00

Olen jo pari viikkoa seuraillut Marikan paranemismyönteistä Fun Light ? -blogia, joka oikeastaan oli lähtölaukaukseni Höyhenestä lähtemiseeni. Tunnen suuria sympatioita Marikaa kohtaa, mutta sairautemme ovat joka tapauksessa niin eri tyyppiset, että hänen tilanteensa saa minut miettimään omaa tilannettani uudesta näkökulmasta.

Marikan blogi on varmasti todella tsemppaava syömisen lisäämisen kanssa taisteleville pienille ihmisille - mutta entä minä? Minulla ei todellakaan ole ongelmaa syömisen vähyyden kanssa. Silmä plus vaaka -kombinaationi ei valehtele, tiedän sen, ja minä olen lihonut enkä todellakaan ole tyytyväinen. En tarkoita nyt sitä, että tahtoisin kuihtua, mutta tahdon kelvata itselleni.

On vaikeaa löytää keskitie syömisessä, vielä vaikeampaa löytää keskitie omien ajatuksiensa suhteen. Kohtuus - olen aina heittänyt kyseistä käsitettä vesilinnulla, kaikki tai ei mitään, mutta en ole tyytyväinen itseeni 'kaikessa' enkä ole tyytyväinen 'ei-missään.' Ei mitään -ääripäältä on pudonnut pohja, ja kaikki -ääripäässä tulevat lopulta sormet kurkkuun ja oksennus. Nyt tasapainottelen jossakin täällä välillä heiluen äärilaidalta toiselle, ollen ajatuksissani ei-missään ja teoissani kaikessa.

Surutyö häiriöstä luopumisesta jatkuu, mutta yhdessä asiassa olen aika varma; en enää pysty palaamaan maailmaan, jossa olin pahimmillani. Olen niin monta kertaa yrittänyt ja yrittänyt palata päänsisäiseen helvettiini mutta epäonnistunut siinä; jokin syömishäiriössä ei enää tunnu omalle vaikka kuinka tulen vielä valehtelemaan itselleni. Ja vaikka vielä tunnen sympatiaa Marikaa kohtaan, samoin kuin muita hänen tilassaan kamppailevia kohtaan, on siltäkin alkanut putoamaan pohja pois. En enää muista, miten vaikealle syöminen tuntui, sillä koen niin paljon vaikeammaksi syömättä olemisen enkä tiedä kumpi lopulta on parempi. Silti tämä sairaus on yhä minun päässäni, lähennellen jatkuvasti sitä rajaa, jossa syömishäiriö päättyy ja nykyajan 'normaali' ruokapanikoiminen alkaa.

Joka tapauksessa toivotan niin Marikalle kuin jokaiselle muullekin tsemppiä ja ihania kakkukahveja. Minä ainakin aion syödä kakkuni.

Vihapostaus vol. 2

2011-01-13T14:13:00.000+02:00

Henkilö #1: Vihaan sinua. Vihaan vihaan vihaan. Lupasit, muttet koskaan tullut. Minä odotin sinua puolitoista vuotta ja sydämeni täytti kaipuu, nyt enää tämä viha. Jumalauta minä vihaan sinua, sanojasi, sydäntäsi joka harhailee sinne tänne, jokaista haurasta tunnetilaasi ja ajatustasi - kadun jokaista sekuntia jona rakastin sinua.

Henkilö #2:Vihaan sinuakin. Juuri kun pääsin takaisin jaloilleni konkreettisen väkivaltasi jälkeen, soitat minulle keskellä yötä kännissä, juuri kun luulin että voisin antaa anteeksi. Huku siihen kossupulloosi.

Henkilö #3: Ilman sinua voisin olla mitä tahansa muuta, fyysisesti. Ilman sinua voisin olla onnistunut tässä asiassa, mutta sinä sanoit lopettaa kun olin parhaimmillani. Sinun takiasi aloin syödä enkä enää osannutkaan lopettaa. Olen syönyt nämä kaikki vuodet sanojesi jälkeen osaamatta lopettaa. Mutta sinä et ole lukemassa tätä, sillä "olen liian sairas ystäväksesi."

Henkilöt #4 & 5: En löydä teille tarpeeksi ilkeitä sanoja, mutta vihaan myös teitä. Välillä tuntui, ettei päässänne liiku yhtään mitään kuin itsenne. Teidän välinpitämättömyytenne ("Katja, ei meitä kiinnosta"), uskoon tulemisenne, absoluuttinen päihdekielteisyytenne ("Katja on narkkari!1!!!"), miten saatoin pitää teitä parhaina ystävinäni?

Vihapostaus vol. 1

2011-01-13T14:09:00.000+02:00

"Minä esimerkiksi painan noin 42 kiloa ja olen 165 senttiä pitkä, enkä silti näytä aivan anorektikolta -"

"Minulle on sanottu että muka syön liian vähän päivässä. Myöskin 'vähä' syöntini johtuu että en huomaa nälkääni, ja pystyn olla max. 4 päivää syömättä. Vaikka minulla on monia allergioita, eikä syömishäiriöitä. Tuntuu että syön ihan liikaa päivässä."

- Enfant Terrible

Mille minä näytän jos 42/165 ei näytä anorektikolle? JUMALAUTA VIHAAN TEITÄ.

Concret violence

2011-01-09T20:14:00.000+02:00

Kossupullo ja viiniä. Itse en juonut tippaakaan, mutta löin ensin, poskelle ja lujaa. Sen jälkeen hän löi minua, mutten muista monta kertaa eikä hän muista mitään. Hän ei ollut enää paikalla. Hän oli poissa, poissa, ehkä hukkunut kossupulloonsa.

Minä lähdin ja itkin vasta yöbussissa matkalla kohti Helsingin keskustaa. Toivottomia puheluita etsiessäni uutta yöpaikkaa, onneksi löysin sellaisen. Seuraavana päivänä lolimiitti keskustassa, tsek tsek, ei mustelmia, vain kuhmu päässä ja katkenneet verisuonet huulissa; tekoripset silmään ja irronneet tekokynnet takaisin paikalleen. Eniten särkee sydäntä.

Hän yritti soittaa eilen monta kertaa, vastasin vasta tänään. Selityksiä, selityksiä ja anteeksipyyntö ja lisää selityksiä. Kymmeniä viestejä häneltä. Että löytyyhän sydämestäni vielä edes pienenpieni paikka hänelle - ajan parantaessa haavat ehkä, mutta tästä lähtien ilman tippaakaan alkoholia.

It's a song to say goodbye

2011-01-03T14:43:00.000+02:00

Tein päätöksen poistaa tunnukseni Höyhenestä. Päätöksen jatkaa sairaudesta luopumisen surutyötä. Kamalaa, kamalaa surutyötä.

Miten tästä voi koskaan selvitä? Vaikka kaikki muu korjaantuisi, aina jää kaipuu kivuliaaseen mutta lohdulliseen sairauteen. Jokin saa minut aina uudelleen uskomaan, että vielä minäkin voisin onnistua tässä sairaudessa. Mutta se ei ole totta - olen jo irtaantunut liiaksi sairaasta maailmankuvasta. En osaakaan enää perustella itselleni syömättömyyttä, pitkiä paastottuja päivänpuolikkaita. Kaikki tuntuukin yhtäkkiä mielipuoliselle.

Nyt minä itken tässä, taas. Ja se tuntuu hyvälle, aivan kuin olisi askeleen lähempänä jo menetettyä häiriötä. Se makaa vihanneksena sairaalasängyssä, minä istun sen vieressä uskaltamatta katkaista letkua, sitä napanuoraa, joka yhä yhdistää meitä."It's a song to say goodbye, mine oh mine."

"...and the voice that made me cry"

2010-12-28T19:56:00.000+02:00

Minä pidän kiinni

minä pidän kiinni

ja nyt tunnen jopa

otteesi

itsetuhon ajatukset,

otteesi

Viimeiset rukoukset

2010-12-23T20:53:00.001+02:00

Yritän epätoivoisesti pitää kiinni sairaudesta, jota minulla ei enää ole. Ehkä nämä olisivat ne viimeiset taistelut, niin vääristyneitä kuin nämä ovatkin; minä kurotan kohti sairautta, kohti Anaa, joka ei rakasta minua enää. Onko minun todella löydettävä muita jumalia. Muita tapoja toteuttaa häiriintynyttä itseään, kurottaa kohti häiriintyneen minuuden lähtökohtia. En tahdo, en tahdo luopua vielä. Tahdon vielä hetken, vielä hetken olla se sairas, nälkiintynyt Katja. Ihan sama, vaikken tiedä mitä sillä saavutan, tahdon vain vielä pienen ikuisen hetken!

Käpertyä turvaan sairauteen. Antaa pahalle ololle konkreettisen kohteen, ruoan. En itseäni. Ovatko nämä viimeiset rukoukset kuvitteelliselle jumalattarelle ottaa minut takaisin?

Suruaika

2010-12-20T15:10:00.000+02:00

Vielä joskus, vielä joskus pystyn luopumaan tämän häiriön rippeistä. Sitä ennen suren siitä luopumista, suren kaikkea mitä se minulle joskus antoi ja mitä se vei. Sitä ennen haaveilen sairastuvani uudelleen, saavani takaisin sen abstraktin sairauden lohdun. Minä kirjoitan tätä kyyneleet poskilla hitaasti hyvästellen häiriötäni, joka tahtoo jo luopua minusta mutta josta minä en osaa vieläkään luopua.

"Vaikka yhä kaipaankin amenorreaani, on pahuuden ja hyvyyden raja samentumassa. Minä olen samentumassa, ja vaikka teenkin kaikkeni jaksaakseni sairastaa, eivät voimani enää riitä kokonaisvaltaiseen kärsimiseen. Minä haalistun, haalistun tähän mereenkin verrattuun verkkoon, haalistun anoreksiani rippeisiin. On yhä vaikeampaa pitää kiinni sairaudesta, jota ei ole. Juuri tämä on pahuutta – sekin menettämässä merkitystään."

Se kamala syyllisyys

2010-12-09T23:05:00.000+02:00

Heippa pitkästä aikaa.

En aio pyydellä anteeksi päivtystaukoa. Se on vain tullut. En vain ole saanut kirjoitettua. Nyt aion, jälleen, olla aivan rehellinen, vaikka tiedän äitini lukevan tämän.

Olen muuttanut omaan kotiin, ikiomaan. Minulla on hyvä olla täällä. Aluksi nautin siitä, kuinka saatoin syödä vapaasti ilman rajoituksia, kukaan ei pakottanut tai kieltänyt, sain määrätä oman ateriarytmini. Päärynä Amanda Kirsikka Roxanne seurasi kuitenkin ~~tietenkin~~ tänne, ja jotenkin vain sekosin. En kokenut saavani tarpeeksi apua, tarpeeksi senseä, joten lähdin etsimään sitä muualta - pro anasta. Ja sieltähän löytyy aina apua - ehkä vain vähän toisenlaista. Kun olisi pitänyt täyttää jokin tyhjentyvä osa minussa, en saanut sitä täyteen sillä mitä olisin todella tarvinnut, joten käännyin toiselle puolelle.

Nämä eivät ole olleet parhaita päiviä, vaikka näiden sellaisiksi piti tulla. Toki osa päivistä on ollut suorastaan loistavia, on ollut ihanaa tuntea vapaus, kuinka on saattanut hetken mielijohteesta lähteä Lahteen syömään sushia, mutta päivät kuten tämä ja eilinen, päivät vietettyinä Höyhenessä... ne pienentävät minua. Eivät ulkoisesti, kuten tahtoisin, vaan psyykkisesti.

Tajusin tänään roikkuvani yhä siinä yhdessä ajatuksessa. En ole ollut tarpeeksi hyvä anorektikko. Yritän korjata virhettä suunnittelemalla viikon paastoja, työntämällä terveitä ajatuksia sivuun sillä ajatuksella, että "kun et kuuntele niitä ne pienenee." En voi parantua ennen kuin olen päässyt tästä ajatuksesta yli, sillä se sysää minut aina takaisin sairauteen. Uudelleen ja uudelleen se laukaisee automaattiajatukset - ja syyllisyyden. Sen kamalan syyllisyyden.

Takaisiin eiliseen. Minun oli tarkoitus aloittaa viikon paasto lohduttaakseni sisäistä epäonnistunutta anorektikkoani, mutta tänään lähes tasan kello kolme, paastottuani hieman yli vuorokauden, iski mahakipu ja ajatus, että eihän tässä ole mitään järkeä. Lopetin paaston, kävin kaupassa, ostin lähinnä jogurttia ja maitoa, ei mitään sen kummempaa, ja sitten olen lähinnä syönyt. Ei minun ollut tarkoitus oksentaa. Ei etenkään kolmesti. Niin vain kävi, ja se kamala, kamala syyllisyys killui siinä edessäni vessanpöntössä, hetkeksi se oli saanut fyysisen muodon.

2010-10-01T15:25:00.001+03:00

Viimeinen jakso nuorisopsykiatrisella osastolla kahdeksan kesti viisi päivää, jonka jälkeen minut heitettiin pihalle. Olisin tahtonut jäädä.

Uuden lääkkeen nimi on Temesta, enkä pärjää ilman sitä. Se on kriisijakson lääke, ja nyt sitä pitäisi alkaa laskea.

Missä mennään? Luulin olevani sen kaiken yläpuolella. En koskaan ajatellut, että minusta tulisi yksi niistä, jotka jatkaisivat tätä vuosia... kohta kolmas vuosi on täynnä. Laihtunut ruumis tuntuu vieraalle, aivan kuten ennen, juuri kuten pelkäsinkin. Mutta silti sitä on niin paljon liikaa, että miua hävettää edes myöntää laihtuneeni. En pysty käymään koulua, mutta maanantaina täytyy yrittää.

2010-09-18T09:29:00.000+03:00

Syksyt ovat aina vaikeita. Elämä lipuu käsistä vaikka tekisi mitä. En muista syksyä, joka olisi mennyt tuskitta. Mutta koska en osaa puhua siitä miten voin, haluan puhua siitä, mitä olen tehnyt, mistä olen ylpeä kuin lapsesta. Olen koonnut vuosia kirjoittamiani novelleita kokoelmaksi. Hatkassa on lyhytproosakokoelma, joka kertoo nimensä mukaisesti kotoa karkaamisesta, mutta myös hoippuvasta mielenterveydestä, kipeästä äiti-tytärsuhteesta, loputtomasta ikävästä, itsensä ja kotinsa etsimisestä juna-aikatauluista. Odotellessani muutaman kirjoituskilpailun tuloksia, aion lähetellä Hatkassa -kokoelmaani kustantamoille. Voilá, tässä pätkä nimeltä Angiina:

Täällä pihlajanmarjat ovat niin punaisia että ne salpaavat hengen. Täällä nukun oudoissa asennoissa sikeään. Päivät eivät kulu, minä niiden mukana. Vain sisäänhengityksen kipu on tappaa minut ja tilhien vatsa niin punainen että hengästyn.

2010-08-15T11:57:00.002+03:00

Tässä vedenalaisessa huoneessa
hän tahtoo minut takaisin, rakkaudella

Ja kun olen sammumassa
Ana kuultaa lävitseni
kuin armo, kuin rakkaus:
kylmänä kipuna rintalastassa

2010-08-14T10:08:00.000+03:00

Pian Kausalan kämppä on kalustettu. Maanantaina saan vielä sängyn, sohva on jo, verhot pitäisi silittää, kattiloita hankkia. Pian enää vain minä puutun. Vielä pitäisi jaksaa marraskuuhun, sillä vaikka minulla on nyt olemassa oma koti, siellä olemiseni on muiden päätettävissä. Aika soljuu liian hitaasti. Vielä kolme kuukautta pitää jaksaa ennen pääsemistä omaan kotiin, jossa ruoka maistuu paremmalle, jossa yksinäisyys silittää poskea, mutta jossa olen vapaa lähtemään impulsiivisesti minne haluan, pakoon yksinäisyyttä.

"I got a feeling she keeps me in the dark..."

2010-08-05T20:55:00.001+03:00

Fakta 1: Minä en tahdo laihduttaa.
...ja silti jokin pakottaa minut leikkaamaan lehdistä kuvia, eksymään pro anaan. Vaikka syömishäiriöiset ystäväni ovat parantumassa, etsimässä uutta elämää, minä palaan vanhaan vaikken tahdo, en todellakaan tahdo!

Fakta 2 : Minä en tahdo laihtua.
Minä tiedän, olen hyvä näin. Mutta silti pari kiloa.. tai pari kymmentä... jos tekisin sen mihin en koskaan päässyt, ylittäisin rajan jota en koskaan alittanut...

Fakta 3: Minua pelottaa.
Ja samaan aikaan joku minussa sanoo, että voin aina laihtuessani pienentää vaatteita. Kiristää rusetteja...

Liian terve sairastuakseen uudelleen, liian sairas tervehtyäkseen kokonaan

2010-07-25T13:05:00.000+03:00

Voisi luulla, että sensepirationin tuntuessa kaukaiselle olisi helppoa klikata itsensä pro ana -maailmaan, mutta niin ei vain ole. Vaikka aikoinaan pää sisäisti hieman liiankin hyvin kaikki "nothing tastes as good as thin feels" -sitaatit, terveys tuntuu - tuntui - niin hyvälle, että "I'm not starving myself... I'm perfecting my emptiness" tuntuu yksinkertaisesti naurettavalle. Olen liian terve uskoakseni mitä sairas pääni minulle syöttää, toisaalta sairaus on yhä sen verran lähellä että voisi pudottaa muutaman kilon... eikun kymmenen kiloa, kaksikymmentä. Luvut pyörivät päässäni vaikkei todellakaan kiinnosta laskea kaloreita, mutta kuvittelen mille näyttäisin lukuna se-ja-se. Samalla ihmettelen, että mitä minusta olisi enää kymmenen, kahdenkymmenen kilon kuluttua jäljellä kun joskus katsoessani peiliin hämmästyn omaa pienuuttani.

Olisi tehtävä valinta, saatava tarpeeksi voimaa, senseä, mitä vaan jaksaakseen olla ajattelematta sitä, mutta samaan aikanaa makuaistini irtisanoo itsensä ja kaikki maistuu pahalle... pahalle... pahalle. Mitään ei tee mieli, paitsi ehkä Coffee Housen espressopirtelöä! Mutta ei ainakaan lämmintä ruokaa... eikä edes muroja! Kotojärvelle paluu kyrsii, tuntuu kuin ruuasta olisi kieltäydyttävä kokonaan koska se vaan on niin pahaa. (Heetkinen... eikö tämä ole koettu ennenkin? Jep.)

Olisi tehtävä valinta, saatava tarpeeksi voimaa.

Uudelleenaloituspostaus osa 1

2010-07-16T21:34:00.004+03:00

Se on tullut takaisin. Minun on vaikea myöntää sitä, sillä juuri tuntui kuin ne ajatukset olisivat olleet jo niin kaukana, etteivät ne enää koskaan, koskaan yltäisi minuun. Jälleen tahdon työntää hammasharjan kurkkuuni, jälleen tahtoisin tuntea, elää ne pienet laihat hetket uudestaan - sitten todellisuus paiskautuu kasvoille, minun tahtoni, minun terveyteni ja muistan kuinka kamalaa, kamalaa se oli - silti jokin saa minut päättämään, etten ota enempää iltapalapöydässä. Häpeä ja ylpeys risteilevät mielessäni, en osaa päättää niiden väliltä: terve häpeä lankeamisesta syömishäiriöön, sairas ylpeys 'onnistumisessa' syömishäiriössä.

Hassut, ahdistavat ja järjettömät ajatukset - tänään söin tämän verran, huomenna en saa mitään. Ajatukset risteilevät päässäni, en uskalla puhua niistä, äiti lähestulkoon nauraa puhelimessa laihdutusajatuksilleni ja kuittaa ne keittiöpsykologialla sanomalla, että niitä ajatuksia tulee jokaiselle naiselle.

Kaikkien näiden ajatusten alla minua väsyttää ja tahtoisin vain unohtaa koko paskan syömishäiriömaailman. Samalla joku osa päässäni selittää jotain "mutta kun ana rakastaa sua enemmän kuin kukaan" -paskaa, minä en kuule, en tunne itseäni kaikkien ajatusten alta -

Minä jatkan tätä blogia. Se pitää minut järkevänä. Violence on mulle sensepirationia. Kun kirjoitan, muistan että tahdon olla esikuva parantumisesta, siitä kuinka hyvälle terveys voi näyttää - en siitä kuinka paha sairaus voi olla.

Päätöspostaus osa. 1

2010-06-13T14:36:00.001+03:00

Mitä syömishäiriö minulle enää tarkoittaa? Satunnaisia muistoja, joita mieleeni tulee syödessäni sämpylöitä, käydessäni julkisessa vessassa jossa olen joskus oksentanut, kuunnellessani musiikkia jota olen joskus kuunnellut juostessani. Välitön tunne, konkretia syömishäiriöstä on poissa: on yhä vaikeampaa ja vaikeampaa tavoittaa sitä sairasta ajatusmaailmaa, se mikä joskus tuntui niin loogiselle on nyt järjetöntä. Näen sen muissa ihmisissä, kyllä, mutta syömishäiriötunne itsessään on kadonnut. On vaikeaa kirjoittaa tätä blogia, vaikeaa päästä sisälle muiden teksteihin, kun itse syömishäiriö tuntuu vain elämän haaskaukselle, jonka voi ohittaa, ohittaa, päästä sen yli. Se on ohi, se on vain ohi, en sure enkä ole iloinen siitä, en onnellinen tai katkerakaan - syömishäiriöelämä, syömishäiriötunne on vain ohi.

En tiedä, onko minulla enää kerrottavaa tänne - jos haluatte minun kirjoittavan jostain, ehdottakaa, minun itseni on vaikea löytää inspiraatiota kirjoittaa elämästä, joka on jo ohi. Ehkä palaan vielä piankin, teen jonkun päätöspostauksen - tai hei, Violencen päätösjuhlat. Joo! Mutta nyt katoilen, lyhyemmäksi tai pidemmäksi aikaa, ehdottakaa jos tahdotte mun kirjoittavan jostain, ehkä onnistutte inspaamaan mua ja mä senspaamaan teitä.

Violence kiittää 145 lukijaansa. Bai baii!

Lastensuojeluilmoitus

2010-06-11T19:24:00.001+03:00

Onko olemassa oikeaa ja väärää.

Minä olen sanonut: hae apua. Kymmenissä eri muodoissa. Pyydä koulupsykologiasi laittamaan lähete. Mene lääkäriin.

Minä ehkä rikoin luottamuksesi, mutta tein sen jotta saisit apua, jota et itse osaa hakea. Minä soitin alueesi sosiaalitoimeen ja sanoin haluavani tehdä lastensuojeluilmoituksen, jotta joku suojelisi sinua anoreksialta. Että saisit terapiaa, tukihenkilön, apua taistelussa.

Minusta on oikein toivoa sinulle vain parasta,

sinä ehkä näet tekoni vääryytenä.

Aika ottaa kantaa (sis. HORRORWARNING)

2010-05-31T17:46:00.000+03:00

You've got 40 days, bitches!

"...mihin tämä kokeilu on vaikuttanut; mun itsetuntoon. Se on romuttunut kokonaan. Mua ei enää huvita mennä kaupungille, koska kelaan kaikkien ajattelevan vain, että "vittu mikä läski"."

"Kuvittelin kirjoittavani tätä tekstiä iloisena, VOITONRIEMUISENA ja välillä pyykkilautavatsaa taputellen, mutta toisin kävi; mä olen surullinen, lannistunut enkä halua edes koskettaa mahaani."

Blogiin - ja näihin sitaatteihin - tiivistyy koko syömishäiriö. Heidän 40 päiväänsä on minikokoinen syömishäiriöhelvetti, alussa odotamme palkintoa; onnea, laihuutta, onnnea. Jossain vaiheessa "tajuamme", ollessamme jo paljon paljon (heidän tapauksessaan 5 ja 8 kg) pienempiä, että olemme paradoksaalisesti paljon isompi kuin alussa. Olemme astuneet peilimaailman toiselle puolelle ja kaikkihan me tiedämme, mitä siellä todellisuudessa on: kipua ja tuskaa, pelkoa ja ahdistusta. Se on hinta mahdollisesta laihtumisesta, jota emme edes itse näe.

Eikä siinä vielä kaikki !11!!!!!!!!!!

"Mäkin innostuin ja katsoin kalenteria: tasan 40 päivää toukokuun viimeiseen päivään asti."

Mun on pakko sanoa, että on vastuutonta pitää blogia, joka inspiroi (niin jo valmiiksi syömishäiriöisiä kuin terveitäkin) laihduttamaan vielä enemmän. Tähän vaikuttaa se, että itse pyrin olemaan terve esimerkki tässä sairaassa, sairaassa maailmassa, koska en halua pahan olon lisääntyvän enää yhtään. Sairautta on jo tarpeeksi !

Järki käteen!

Losing my Neverland? vol. 3

2010-05-15T21:15:00.000+03:00

Kuka minä loppuin lopuksi olen, kuinka paljon olenkaan muuttunut sen jälkeen kun viimeksi tiesin vastauksen. Minun on aika hukata, etsiä, löytää ja etsiä uudelleen. Hukata vielä kerran. Mitä olisin sanonut itselleni ennen kuin tämä kaikki alkoi ja loppui? Älä astu peilin lävitse, sieltä ei pääse takaisin. On yhä asioita ratkottavana.

Yksi asia on varmaa: sen sanotaan kasvattavan, minä tunsin pienentyneeni. Nyt minä kuitenkin tunnen jopa kasvaneeni. Mutta entä jos en olisikaan kääntynyt takaisin, olisinko vain pienentynyt lisää?

Mitä te sanoisitte itsellenne, jos saisitte palata ajassa taaksepäin?

Losing my Neverland? vol. 2

2010-05-13T16:38:00.001+03:00

"Mä näin heti ekana päivänä millainen sä oikeesti olet."
"Sä vaan teeskentelet avutonta ja säälittävää pikkulasta." tms.
"Lopeta noi krokotiilinkyyneleet."
"Sä olet oikeasti vahva nuori naisen alku."

Näitä sanoja olen miettinyt paljon. Vaikka niin suuri osa kommenteista on suoraan sanottuna pelkkää paskaa, jota en allekirjoita, jotenkin niiden on ollut pakko koskettaa, niin pahasti suutuin.

Identiteettini on pitkälti nelisen vuotta perustunut 'säälittävän, avuttoman' runotyttöminun ja minun vahvaa esittävän toisenpuoleni kombolle. Myös suurin osa romansseistani on perustunut sille, että olen ulkoa vahva ja sisällä sorrun jonkun syliin kun en vaan jaksa enää. Olen se heikompi, tavallaan myös femiinisempänä pidettyjen ominaisuuksien puoli. Olen paijauksen objekti. Sitten tulee ammattihenkilö X, joka käskee mua 'lopettamaan krotiilinkyyneleet' ja teatterin kyseenalaistaen toisen puolen mun identiteettiä. Kai mulla on aihettakin suuttua!

Sitten unohdetaan ammattihenkilö X. Vaikka todennäköisesti tulen aina vähän olemaan se paijauksen objekti, olisi minunkin aika jo vähän kasvaa. Lopettaa negatiivisten tunteiden kätkeminen, siitä syntyy vain hallitsemattomia räjähdyksiä, ja oppia korottamaan ääntä kun jokin on hätänä sen sijaan, että olettaisin muiden lukevan minun ajatukseni.

Mä ehkä oikeasti olenkin nuori naisen alku, mutten tiedä mitä se tarkoittaa minun sille osalleni, joka on yhä se sama runotyttö, joka ei osaa elää. Katoaako se, ja jos katoaa, katoaako osa minua, osa Neverlandiani?

Mitä sanoa

2010-05-13T15:05:00.003+03:00

ystävälle joka on laihtunut ihan liikaa?

Vapaus

2010-05-09T08:03:00.000+03:00

Näiden viimeisten kuukausien, tai kenties jopa viimeisen vuoden aikana olen tuntenut itseni yhä vähemmän ja vähemmän syömishäiriöiseksi. Kun syömishäiriöidentiteetille ei enää ole kunnon pohjaa, se alkaa kadota. Samalla katoaa ajatus minusta 'huonona syömishäiriöisenä' ja muista 'hyvinä anorektikoina.' Elämä keskittyy muihin asioihin: ruuan kaloreiden sijaan ruuan makuun, huolenaiheeni ovat muuttuneet yhyy söin liian paljosta hius- ja vaatekriiseihin ja syömishäiriöni jättäämään olen paha -ajatukseen (mutta tästä ajatuksesta kerron myöhemmin!).

En ehkä koskaan unohda, mille tuntui olla vieras omassa ruumiissaan. Se kamala, kamala tunne kun on samaan aikaan liian lihava ja liian laiha itselleen eikä peili näytä mitään, mihin voisi uskoa tai olla uskomatta. Vaikka joskus tulee hetkiä, jolloin tahtoisin sen ja sen verran rasvaa (olevaa tai olematonta) pois itsestäni, en enää tunne samanlaista ympärivuorokautista, elämää suurempaa tarvetta olla laiha, mitä ihmettä se sitten ikinä tarkoittaakin. Kaikki alkoi pienestä, se tunne loppui pikkuhiljaa, mutta muistan kuinka ensimmäisen kerran tajusin, ettei minun pidä olla pienenpieni laiha 'hyvä anorektikko'; vapaus kesti vain sekunnin, ehkä kaksi, sitten vankila palasi ympärilleni, mutta vapauden tunne oli jo saanut minut hämilleni ja kyseenalaistamaan syömishäiriöni. Vapaus alkaa pienenpienistä hetkistä.

Älä laihduta tänään -päivän kunniaksi,

2010-05-07T17:08:00.001+03:00

joka tosin meni jo pari päivää sitten, minun on pakko sanoa että kaikkein kamalinta on poistua murokupin ääreltä yhä nälkäisenä, vain oman sairautensa pakottamana. (Se sattuu ja sellaista onneksi ei satu enää usein.)

2010-05-07T09:45:00.000+03:00

Yhä uusia, yhä uusia, yhä kauniimmin kirjoittavia bloggaajia, kuinka he saavatkaan laihduttamisen kuulostamaan niin kauniille, niin viekoittelevalle, kuinka hyvin he uskottelevat itselleen valheita. Mitä sairaampi tyttö, sitä enemmän lukijoita.

Minä en onneksi enää ole siinä vaiheessa, jossa saadaan alemmuuskomplekseja. Oh mine! Muutenhan olisin jo hirttänyt itseni lukiessani sen tytön blogia, jolla on letku kurkussa. Sitäkö te haluatte? Minäkin myönnän, minäkin halusin. Halusin haluamalla olla sairas, sairaampi, sairain... mutta minun sisälläni jokin piti minut hengissä, ehkä se oli mukavuudenhalu, ehkä elämän puhallus hiuksissani, ehkä se, etten koskaan pitänyt nälän tunteesta. Ja kuinka minä vihasinkaan sitä osaa minusta! Joku olisi saattanut rääkätä sen osan itsessään kuoliaaksi; minä päätin parantua kun en enää kestänyt kuinka jokin minussa potki sairautta vastaan. Siksi minä olen nyt tässä, kirjoitan juuri näin, yritän puhaltaa vielä hetken elämää hiuksiinne.

Painajaiset

2010-04-30T08:47:00.000+03:00

Hän sanoo nähneensä painajaisia, joissa olen laihtunut ja oksennan. Minä nauran ja sanon syöneeni viime viikolla jo niin monta suklaalevyä (kolme), ettei se ole mahdollista. Samalla näen unia nälästä ja ruokakaupoista, syön aamulla vielä vähän lisää.

Eilen pelko ehkä hieman kouraisi minua, toissapäivänä ehkä hieman toivoin jotain muuta vaa'an lukemalla, mutta todellisuudessa sellaiset hetket ovat hyvin pieniä ja minä, minä olen parantunut syömishäiröstäni suorastaan loistavasti. En enää kaipaa aikoija jolloin olin sairas ja pieni vaan jopa pelkään laihtumista muistaessani kuinka vieraalle oma ruumis silloin tuntui.

Pahimmasta on nyt kaksi vuotta.

Minä olen parantunut loistavasti.

2010-04-24T17:13:00.000+03:00

Olen alkanut unohtaa. Unohtaa numerot. Muistin ennen kaiken niin hyvin: kalorit, joskus jopa pilkulleen, painoni, sadan gramman tarkkuudella. Proteiinin ja kuidun määrän. Ennen syömistä kaikki piti tarkistaa ja painaa muistiin seuraavaa käyttökertaa varten.

Nyt olen alkanut unohtaa, koska en enää välitä. Hyvä että muistan edes painoani kilolleen, mutta eihän sillä ole väliäkään, hyvä etten muista enää yhtään mitään, sillä eihän sillä ole väliäkään. Minä vihaan sitä että ruualle on annettu numerot. Ruoka mikä ruoka. Kai sen ulkonäöstäkin voi päätellä mitä se sisältää. Ja jos ei voi, ei sillä ole väliäkään.

Toisekseen, eiväthän ne numerot edes ole absoluuttisia totuuksia... ne muuttuvat kuten ruuan hintakin. Sairastaessani ruispalassa oli 60 kaloria, pari päivää sitten huomasin että pussissa lukee 70, ja sama ruispala se on saatana edelleenkin.

Sitä paitsi matikka on kamalaa. Kuka sellaista nyt vapaaehtoisesti, päivästä toiseen.

Today top 5

2010-04-20T10:45:00.001+03:00

1. Tänään minulla on pitkä päivä: ensin koulua nelisen tuntia, sitten suoraan bussilla Kausalasta Kouvolaan ja iltalukioon, jossa aloitan tänään psykan kolmoskurssin. Olen innoissani, sillä iltalukiolla on aivan ihana psykan opettaja verrattuna tähän Iitin lukion opettajaan...

2. Parasta tässä on se, että mulla viime viikolta jäänyt muropussin pohja eväänä. *_____* Muth hys ! se on salaisuus.Koululla on vielä jotain keittoa eli saan koululta lainattua lautasta ja maitoa. (En siis aio viedä lautasta mihinkään vaan syödä koulussa muroni. Lol.)

3. Iloista on myös se, että tänään sain syödä aamulla muroja ihan vapaasti ilman että kukaan oli kyyläämässä. Vihaan sitä kun ihmiset tuijottaa mun syömistä !

4. Tämä tapahtui kyllä eilen, mutta sain Elegieltä kirjeen ! Olin todella onnessani, koska sain viime viikolla vain yhden kirjeen (kiitos siitä Elisalle)... Tänään aion vastata Elegielle !

5. Sain kerrankin viikonloppuna vaihdettua kunnolla ämppäriin musiikkia, nyt kuuntelen La Rouxin Growing Painsia ihan kikseissä. Ketuttaa tosin kun levyhylly on täynnä angstikoottirokkia ja nyt tekee mieli tanssia !

+ Bonus: enää 120 päivää mun 18-vuotissynttäreihin. Laskin eilen illalla.

I have no choise

2010-04-17T19:10:00.002+03:00

Ehkä minä myönnän: olen siirtynyt kontrolloimaan elämääni, jälleen, ruualla, syömisellä ja syömättä jättämisellä. Perinteisen kielletty vs. sallittu -jaon sijaan olen siirtnyt hyvä vs. paha -jakoon, jossa paha on niin paha että sitä ei voi syödä, jokin periaate kieltää sen. Sen voi ehkä niellä kuin pillerin, mutta vain juuri ja juuri pureskella.

Ylikompensaatio, jossa yksi tunne peitetään toisella tunteella, kuten mielihyvän tai paremmuuden tunteella. En ole tarkalleen varma, mitä tällä kertaa ylikompsensoin, mutta edellinen postaus oli juuri sitä. Joka tapauksessa: minä olen pettynyt ja vihainen. Pettynyt siihen etten voi syödä pelkästään hyvää ruokaa, pettynyt siihen että vapauttani syödä ja olla syömättä kontroilloidaan, pettynyt alistettuun elämääni kokonaisuudessaan, jossa en uskalla edes ottaa hilloa jääkaapista puuron päälle. Ja siksi olen myös vihainen; kuinka helvetissä olen voinut antaa itseni vajota tilanteeseen, jossa auktoriteetit päättävät mitä syön, miten elän, milloin näen ystäviäni, milloin saan puhua puhelimessa, onko ihmisarvoni numero kaksi vai kolme. Ja kun en kestä ajatusta hallinnan menetyksestä, muunnan sen vihaksi, uhmaksi, liioitteluksi, liioitelluksi nauruksi, liioitelluksi vihaksi.

I have no choise: en voi lähteä, en voi lopettaa syömistä kokonaan, en voi ottaa huolta vastaan eikä huvita hukuttautua järveen, mitä jää jäljelle? Ylikompensaatio.

MIKSETTE ANNA MUN SYÖDÄ !?

2010-04-16T09:18:00.000+03:00

"Et sitten syö kaikkia muroja kun menet kaverillesi."
"On siellä jäätelöäkin..."
"Et sitten syö niin paljoa kuin kotona."

Että kiitos sitten, äiti. <3 Huomaa, että olen ottanut kotona kaiken irti sokerihuurretuista muroista (aamupalaksi... välipalaksi... päivälliseksi... iltapalaksi...) Luojan kiitos en enää vainota niin paljoa että menisin paniikkiin tuollaisita kommenteista, tosin meinaan tukehtua nauruun syödessäni muroja. Voi jeesus, kauhea vollotus kun tytär viimeinkin syö.

Ja sitten Kotojärvellä: multa otetaan myslikuppi pois nenän edestä koska aamupalalla saa uuden ohjaajan mukaan syödä vain puuroa tai leipää. Mitä helvettiä varten ne myslit sitten on kun niitä ei saa edes sitä ainoaa kertaa aamuisin? Ja edeltävänä iltana omaohjaaja tulee selittämään, että mun pitää alkaa syömään enkä saa laihtua enää grammaakaan, kysyy mitä minun mielestäni pitäisi tehdä eikä sitten ota vastaan ehdotuksiani murojen lisäämisestä.

Jollain sellaisella kuin "rationaalisella järjelläni" kyllä tavoitan ajatuksen, et ehk jotain muutakin pitäis syödä kun vaan muroja, mutta jos multa kielletään murot ja lisätään siihen se että kevät saa mut sekaisin, niin äkkiä käy niin etten syö enää mitään. Että, loppuin lopuksi, nöyrimmät kiitokseni huolenpidostanne, mutta haistakaa paska.

E-e-e-e-stop telephonin' me, dear Ana !

2010-04-05T17:06:00.000+03:00

Minä muistan, kuinka makasin osasto kahdeksan huoneessa kolme, kääriydyin villasukkiin, neulepaitoihin ja peittoihin, kuinka halla pyrki kiviseinistä sisään, kuinka koti-ikävä. Kuinka yhä udet korttipelit, yhä uudet ruuat ja oksennus, yhä uusi väsymys ja kuinka pitkät kävelyt sairaalamäellä aamuisin. Portaita alas, asfelttimäkeä ylös. Kuura ja neljäntoista sentin korkoni.

Mitä olin oksentaessa kotona syliini, etsiessäni teriä, heitellessäni kukkaruukkuja? Pakokauhua, en tiedä tunsiko sitä kukaan minussa. Aika kultaa muistot ja parantaa haavat joista jää valonarat arvet. Muistan kuinka tunsin olleeni iso ja vahva, kuin korkoni, ryhtini lähellä täydellisyyttä. Ehkä olin vain varovaisesti paranemassa ja silti luullen olevani jo iso, terve ja vahva. Luulin kasvaneeni jo sen kaiken ylitse, mutta osa siitä olikin edessäni. Samalla tavalla kuin kynsien pureskelu: vuosia sitten lopetin sen, huoneessa kolme aloitin sen uudelleen. Sormenpäistä tulee tulehtuneita ja kipeitä, mutta kerran repäisty kynsi on purtava loppuun asti.

Nyt, minä yritän jälleen kerran olla pureskelematta kynsiäni. Jälleen kerran löydän itseni ajattelemasta... ehkä vain muutama kilo... (mutta sitähän tämä toipuminen on, tuollaisia ajatuksia vastaan tappelemista; tähän olen tottunut; ehkä kerran, kaksi, antanut periksi, mutta nyt minä tappelen.) Onko syömishäiriöllä loppua, vai onko vain niin ettei menneisyydestään pääse eroon?

Makuaistista ei voi kiistellä

2010-04-04T15:09:00.000+03:00

Tästä olen puhunut monta kertaa, viimeksi toissapäivänä. Nyt aion kuitenkin avautua oikein kunnolla, koska asia tunkee uniinikin. Kyseessä on paha ruoka eli minun mielestäni pahanmakuinen ruoka, jos nyt ihan tarkkaan väännetään. Syytä onkin vääntää: niin monta kertaa minulle muistutetaan ylimielisin, muka-paremmin-tietäväisin äänenpainoin että kaikki paitsi pilaantunut ruoka on syötävää. Makuasioista ei voi kiistellä, mutta makuaistista näköjään voi. Haistakaa paska !

Tämä ei olisi mikään ongelma ellei minulle varta vasten tuputettaisi kaikkea paskaa syötäväksi; kaalilaatikkoa, silakkapihvejä, leipää, laatikoita, keittoja, joka viikko kotona uunilohta koska äiti luulee minun pitävän siitä yhä, kasvislimakastiketta koulussa... lista on loputon ja päivittyy jatkuvasti. Eli asia tiivistettynä: minun ongelmani on paha ruoka jota tuputetaan minulle, muiden ongelma on murot joilla haluaisin elää. Ihan sama ravintoarvoista, lihomisesta, laihtumisesta, vitamiineista, kivennäisaineista, en välitä kunhan minun ei enää koskaan tarvitse laittaa suuhuni esim. kaalia, jota minut pakotetaan syömään jopa unissani !

Päivällinen on taistelua syömisen ja ei-syömisen välillä, ratkaisua ei löydy ja tekee mieli ihan vaan protestiksi lopettaa syöminen kokonaan kun on niin ~~vitun~~ pahaa ruokaa. Valitettavasti siitä tulee nälkä enkä oikein tykkää siitä... Nyyhqy.

Todistusaineistoa

2010-04-03T16:01:00.000+03:00

2010-04-03T09:19:00.000+03:00

Äiti pakottaa syömään jotain lohi-perunamuusimömmöä vaikka tahtoisin syödä pelkkiä muroja. En jaksa enää.

Käväiskää Sushin & mustikkapuun puolella !

2010-04-01T18:32:00.000+03:00

Not-so-glamorous fashion world (klik)

Muutoksia

2010-03-28T14:09:00.000+03:00

Klikatkaa itsenne blogini toiselle sivulle painamalla ylhäällä ihan liian pienellä näkyvää tekstiä "Olipa kerran..." Päätin kirjoittaa rakkaan häiriöni tarinan kokonaan omalle sivulleen, niin usein ihmiset sitä kysyvät. Nyt se on aina saatavilla !

Lisäksi lisäsin sivugadgettiin linkkejä youtubeen - vanhoja ja uusia lemppareitani. Käykää kurkkaamassa nekin !

Losing my Neverland?

2010-03-27T09:08:00.000+02:00

Olen koko pienen ikäni pitänyt itsestään selvyytenä sitä, että olen tyttö. Syömishäiriöiden sanotaan usein olevan tappelemista aikuisuutta vastaan, mutta minulla ei ole ollut naiseutta jota vastaan tapella, sillä olen aina ollut niin tyttö kuin tyttö voi vain olla, en koskaan, vahingossakaan, nainen.

Eilen illalla katsoin peilistä itseäni. Tämä oli erilaista; en katsonut vartaloani. En reisiäni, en mahaani. Katsoin kasvojani ja näin jotakin hämmentävää, jotakin erilaista; näin ensimmäistä kertaa itsessäni nuoren naisen. Minä näin tahdonvoimani, hiljaisen kasvuni, tunsin voiman sisälläni ja tuijotin sitä silmiin tajutessani olevani todella, todella kasvamassa tytöstä naiseksi. Yhtäaikaa se tuntuu hyvälle ja hämmentävälle, olen jälleen avuton itseni edessä. Samalla sisälläni kasvaa ajatus: ehkä juuri häiriöni ovat muokanneet minusta sen naisen, joksi olen tulossa. Hyvässä ja pahassa. Ja minä todella tiedän tulevani käsittelemään tätä aihetta vielä enemmän tässä blogissa ja päässäni.

Tunnetteko te itsenne tytöiksi vai naisiksi, pojiksi vai miehiksi? Mitä ajattelette väitteestä "syömishäiriö on tappelua aikuisuutta vastaan?"

Ja kaikki tahtoo olla sairaita

2010-03-23T13:28:00.000+02:00

Yksi suurimmista haaveistani heti laihuuden jälkeen oli anoreksia. Päässäni pyöri: hyvä anorektikko ei syö sitä, hyvä anorektikko ei syö tätä. Hyvä anorektikko tekee näin ja vielä näin ja senkin päälle vielä näin! ja minähän en koskaan mielestäni tehnyt yhtään mitään. Parantumistani esti ajatus siitä, etten ollut vielä tarpeeksi sairas parantuakseni, eli tarpeeksi sairas jotta olisin kunnon anorektikko. Parantumisvaihettani taas leimasi a) itku siitä, etten ollut laiha b) itku siitä, etten ollut koskaan ollut tarpeeksi laiha anorektikoksi.

Kun viimein tauon jälkeen jatkaessani tämän blogin kirjoittamista tajusin kuinka sairas ja pieni olin, pääsin yli katkeruudestani. Ja jollain sairaalla tavalla koin - ja koen yhä, mutten joskaan niin paljoa - jonkinlaista ylpeyttä siitä kuinka sairas olin. Miksi? Mitä hienoa siinä oli? Aika kultaa muistot ja lehdet kauhistelevat sairaista sairaimpia. "Neiti Kasvis painoi pahimpana aikanaan vain 7,2kg!!!!!" Ja sitten minun sairas pääni teki siitä glamouria, kadehti kadehtimalla jumppaliikkeitä jokaisen teelusikallisen välissä. Miksi tämä sairaus saa meidät haluamaan olla niin saatanan sairaita? Jopa parantumisvaiheessa, jossa yritämme kovasti saada syötyä, pelkäämme menettävämme sairaan identtimme - siitäkö tässä on kyse? Identiteetistä? Vai mediasta? Mitä te ajattelette?

Minä ajattelen, että kyse on haavoittuvuudesta ja avusta, jota saamme. Kun tervehdymme, pelkäämme menettävämme avun ympäriltämme, ja jos pelkäämme niin, eivät haavat sisällämme ole vielä parantuneet. Ehkä syömishäiriöt ovatkin vain tulehtuneita haavoja.

Tulevaisuus alkaa vuonna 2011

2010-03-22T08:07:00.000+02:00

Olen ylemmästä käskystä ajatellut tulevaisuuttani ja olen tajunnut jotakin oleellista liittyen tasapainoon: minä en halua sitä. Haluan pitää mielialanvaihdokseni, impulsiivisuuteni, herkkyyteni, hyvät ja huonotkin kauteni. Haluan jatkaa riehuen, masentuen, toteuttaen juuri sellaista elämää kuin itse haluan eikä siihen kuulu tasapaino, ei ainakaan millaisena se yleensä ymmärretään. Eikä minua kuulu nyt sääliä, lohduttaa, minä olen ylpeä, minun sisälläni on noussut toivo siitä että tulevaisuus on, todella on.

Violence 2 v, osa 3: bileet!

2010-03-14T17:46:00.003+02:00

Kiitos kaikille bileistä, myös sinulle Lola vaikka vihaatkin ihmisiä ja vaikken mm. pystykään pelastamaan sinua.

Purrrfect....!

2010-03-12T16:05:00.000+02:00

Ah. Nyt on mennyt viikko niin omissa maailmoissa seilaillessa etten tiedä mistä aloittaisin tai mitä kirjoittaisin ! Järjellä ajattelevan puoleni mielestä olisi ihan kivaa tehdä ongelma ruuasta, mutta ruumiillani ja muulla fiilisminulla on jo niin hauskaa että se unohtaa, unohtaa! kaikki laihdutussuunnitelmat ja ruokarajoitukset. Ne on niin tylsiä ja so last season, ettei niitä sairaskaan jaksa. Onhan tässä kehossa vaikka mitä angstattavaa mutta herranjumala mä elän jossain ihan muussa kuin häiriömaailmassa, mä leijun, mä kuuntelen hulluna Namie Amuroa, tanssin siivotessani, syön riisipalloja (kiitos Kati!) ja muroja hillolla, mietin mitä pukisin aamuisin päälleni sen sijaan että miettisin vaikka miten paljon mahani on suurentunut yön aikana tms tylsää.

Ja ennen kaikkea olen miettinyt huomisia Violencen synttäreitä ! Nyt kaikki mukaan *lastenohjelmatäti*, haluatte kuitenkin tulla. Seuraavat partyt on vasta vuoden päästä ! *vikat pakolliset mainostukset* Ja kaikki uudet lukijat on tervetulleita kanssa. *___*

Vielä viikko !

2010-03-06T20:46:00.000+02:00

Violencen 2vee synttärit viikon päästä! Ihanan paljon ihmisiä (about 10) on jo luvannut tulemaan mukaan, toivottavasti kaikki pääsevät. <3 Olen nyt vähän suunnitellut ohjelmaa meille mukaantulijoille:

eli about klo 12 Kouvolan rumalle rautatieasemalle ! Itse tulen jo varmaan klo 11 siltä varalta jos kenen tahansa ihanan ihmisen juna/bussi tulee jo aikaisemmin ja jos jonkun kulkuneuvo tulee myöhemmin, niin totta kai ventataan!

Sith kun kaikki ovat tulleet voisi käydä kirppareilla, Kouvolassa on sikahyviä kirppareita.

Siitten ennen neljää mennään porukalla Caminitoon syömään maailman parasta jäätelöä. Kerätään kolehti että saadaan 9 pallon doblepicada.

Otan kameran mukaan ja jos joku haluaa tulla erityisesti photoshootatuksi niin se onnistuu ja jos joku ei halua tulla kuvatuksi ollenkaan niin sekin onnistuu. Tervetuloa, vielä ehtii mukaan ! <3

Vuoroin syöden

2010-03-06T08:19:00.003+02:00

Eräs ystävä tuntuu kuihtuvan käsiin.
Toinen oli viime viikolla keksinyt alkaa paastota ekaa kertaa elämässään.
Kolmannen yläverenpaine on laskenut kahdeksaan kymmeneen.
Minä olen lihonut ja se inhottaa minua.

Eilen minulla oli paljon tekemistä. Tein Elpille alushametta ja kaksi minihattua. Otan niistä tänään kuvat Sushiin ja mustikkapuuhun. Mutta illalla minä murruin, ei siitä sen tarkempia tietoja, maailmassa on tarpeeksi blogeja joissa ihmiset itkevät. Minä en tahdo pitää sellaista blogia. Tahdon antaa valoa, mutta valitettavasti se on ainoa motivaationi sietää lihonutta ruumistani, eikä se iltaisin riitä. Hyvä että päivisinkään. En tiedä miten jatkan: iltaisin suunnittelen uusia dieettejä, päivisin en tahdokaan kiduttaa itseäni. Mukavuudenhaluni ylitti jopa anoreksian käskyt kaksi vuotta sitten, pahimmassa vaiheessa - ja ylittää yhä. Minä en tahdo kärsiä, vaikka iltaisin tunnen kuinka maailma vaatii minun kärsivän.

Minä jatkan, vaikka olen palannut tilaan joka vallitsi vuosi sitten. Minä jatkan, vuoroin syöden, vuoroin syöden ja ajatellen laihduttamista.

Jälkihuom. 13.3/// Helvetti, enhän minä olekaan lihonut (rakas vaakani Päärynä Amanda Kirsikka Roxanne kertoi totuuden) Jännää nähdä mitä kaikkea paskaa mieli tuottaa.

Bakteereja, ruokaa ja laskuja

2010-03-03T19:41:00.000+02:00

Toiset nyppivät hiuksia päästään... toiset pesevät pakkomielteisesti käsiään, toiset pelkäävät bakteereita kuoliaaksi asti, toiset laskevat portaita... laattoja... hiuksia... ikkunoita... eikö se tunnukin hieman oudolle, absurdille? Toisaalta... toiset pelkäävät ruokaa kuoliaaksi, laskevat kaloreita... hiilihydraatteja... rasvoja...

Siitä on jo vuosi, kun televisiosta tuli jokin pakko-oirehäiriödokumentti. Itsestäni tuntui kovin kummalliselle ajatella jonkun laskevan, järjestelevän, pesevän käsiään jatkuvasti - en voi kuvitella itseäni näihin toimintoihin. Silti minusta tuntui niin konkreettiselle, järkevälle, ei hiukkaakaan absurdille punnitessani porkkanoita kirjevaa'alla ja tuntuu yhä ajatellessani uusia dieettejä, pudotettavia kiloa, laskettavia kaloreita... Vaikka syömishäiriöitä ja pakko-oirehäiriöitä ei voikkaan niputtaa samaan pakettiin, olen alkanut huomata yhtäläisyyksiä näiden välillä. Vaikka meistä tuntuisikin 'normaalille', ymmärrettävälle panikoida ruoan kanssa, eivät terveet ihnmiset välttämättä ymmärrä meitä sen enempää kuin minäkään pakko-oirehäiriösiä ihmisiä. Ruoka on joka tapauksessa jokapäiväistä, teoriassa yksinkertaista: syö kun on nälkä, lopeta kun olet kylläinen, ainakin terveille ihmisille. Läheisemme ovat aivan varmasti yhtä hämillään kun emme vain osaa syödä kuin jos emme vain osaisi lopettaa käsiemme pesemistä - sama pakkomielle, joka vain kohdistuu eri kohteeseen. Loppuin lopuksi kuin pakkomielteinen ei voi ymmärtää pakkomielteistä: syömishäiriötä ei voi ymmärtää ellei ole itse kokenut sitä.

Mitä te ajattelette, voiko terve ymmärtää pakkomielteitä, voiko syömishäiriöinen ymmärtää pakko-oireista ja toisinpäin? Ennen kaikkea: voiko pakkomielteinen ymmärtää tervettä?

Tanskan lopputilitys:

2010-03-03T19:11:00.000+02:00

paljon karkkia
paljon pullamössöleipää ja hilloa
lihottu, todennäköisesti ehkä pari kiloa takaisin
~~(ei se mitään ei se mitään eihän?)~~

mutta vain yksi oksennus.
~~(ei se mitään ei se mitään eihän?)~~

Yritetään vielä

2010-02-27T11:15:00.002+02:00

Tähän voi myös kuolla (klik).

En tuntenut Nannaa, mutta hän konkretisoi ajatukseni: tähän voi myös kuolla. Haluan omistaa hänen kauttaan tämän postauksen jokaiselle syömishäiriöön kuolleelle ihmiselle ja heidän omaisilleen, ja ennen kaikkea meille, jotka kärsimme itse: yritetään vielä. Yritetään vielä.

Violence 2 v

2010-02-26T17:52:00.000+02:00

Muistakaa Violencen synttärit la 13.3! Kaikki tervetulleita !

Pro anan lelu

2010-02-26T17:32:00.001+02:00

Minun on pakko olla masokisti. Niin maanisesti etsin käsiini yhä uusia ja uusia proanasaitteja ja -blogeja, thinspoa ja tips & tricksejä, kidutan itseäni lukemalla kuinka minunkokoiseni ja minua kymmenen, ei, kaksikymmentä kiloa pienemmät ihmiset haukkuvat itseään läskeiksi ja laihduttavat. Haen aina vain sisälleni lisää katkeruutta, josta toipua uudelleen ja uudelleen.

Uudelleen ja uudelleen. Voinko toipua koskaan kokonaan? Yhä uudelleen ja uudelleen luulen jo olevani kokonaan parantunut... kunnes. Mutta ehkä en voikaan parantua niin kauan kun vielä puristelen mahaani, nipistelen reisiäni ja tuijotan peilistä, koskettavatko reiteni yhäkin toisiaan. Kaksi vuotta olen ollut sairas, monesti luullut parantuneeni kokonaan, koskaan en lakannut nipistelemästä ja lyömästä itseäni, koskaan en lakannut kiduttamasta itseäni pro analla. Kaikki alkoi pro anasta ja kaikki loppuu pro anaan eli ei lopu koskaan.

Jostain syystä joka tapauksessa saan itsekidutuksesta ja pro anasta jonkinlaisia kiksejä, ehkä tunnen olevani parempi ihminen kärsiessäni; jokin minun sisälläni saa minut luulemaan, että maailma vaatii minun kärsivän. Samoin tiedän, että minun halutaan olevan onnellinen. Ristiriidassa tahdon kuolla... ja katson lisää thinspoa, maailma vaatii minun olevan laiha ja samaan aikaan en saa olla liian laiha... seuraa ristiriita, kuolema ja lisää thinspoa. Olen lelu. Pro anan lelu.

On surullista,

2010-02-23T14:01:00.000+02:00

etten voinut tyytyä 63n kilooni, vaan minun oli pakko laihduttaa neljä kiloa ollakseni tyytyväinen itseeni. Vaarana oli, on yhä, etten tyydy tähänkään, vaan kuihduttaisin ja kuihduttaisin itseni pois, mutta jostain syystä minusta on yhtäkkiä alkanut tuntua hyvälle kehossani. Yhtäkkiä en haluakaan enää pukeutua jättimäisiin villapaitoihin ja t-paitoihin vaan haluan jotain istuvampaa, huomaan ajattelevani kehostani kauniimmin, jopa että pidän siitä, että voisin jopa rakastaa sitä kuten ennen syömishäiriötäni.

Minusta tuntuu hyvälle nyt, vaikka tiedän, että otin taaksepäin askeleen jota en saa niin helposti korjattua. Pelkään jälleen ruokaa hieman enemmän, oksennan, jätän väliin, nirsoilen... mutta minusta tuntuu silti hyvälle ! Tämä paino, tämä olo riittää minulle nyt. Minä en tarvitse vähempää, minä tarvitsen tämän verran. Ja paranemismotivaatiokin löytyi uudelleen aiemmin päivällä paastoavan koulukaverin kautta. En ole hyvä esimerkki terveellisestä laihduttamisesta, mutta olen hyvä esimerkki siitä miksei kannata paastota. Ja kuinka moni löytää itselleen tekosyyn laihduttaa minun laihduttamisestani? Minä haluan auttaa ihmisiä, en saada heitä vihaamaan itseään.

Well. Elämänsuunta löydetty uudelleen ! Minä tunnen, jumalauta, ensimmäistä kertaa moneen vuoteen, itseni sopivaksi !

Hyvää ystävänpäivää !

2010-02-14T14:34:00.002+02:00

Minun päässäni ääni:

2010-02-13T21:33:00.000+02:00

laihduta, laihduta, x-hyppy, x-hyppy. Minun päässäni ahdistunut kuiskaus jonka muistan aikojen, kahden vuoden takaa: katso itseäsi. Ja minä inhoan: mm. itseäni, esim. itseäni, itseäni yms. itseäni jne. Säännöllisesti ajattelen: nyt lopetan tämän pelleilyn, että jos en tahdo kärsiä tästä loppuelämääni niin mun pitää lopettaa just nyt. Sitten menen peilin eteen, sitten minun päässäni ääni:...

Kehoni pilaa kaiken. (Se on ääni, älä usko... ehkä se on vain minä itse...)

Päärynä Amanda Kirsikka Roxanne, rakas vaakani, vihaan sinua.

2010-02-13T10:41:00.000+02:00

Mulla ei ole nyt hirveästi sanottavaa: mun vaaka otettiin pois ja mä en tiedä pitäisikö mun olla itseeni tyytyväinen ja mussutttaa niitä muroja vai laihduttaa se kymmenen kiloa.

Tilanteen tiedostus volym 2

2010-02-04T10:22:00.000+02:00

Tänä aamuna en käynyt vaa'alla, koska ajattelin, että helvetti on täällä muutakin miettimistä kuin se että painanko sata grammaa alle vai päälle 60 kg.

Merci, arigato, tackar

2010-01-31T14:35:00.001+02:00

Uusi päivä. Tänään palaan Kotojärvelle. Tänään en ole miettinyt hirveästi mitään, suurin harmini oli se, että uunilohi maistui limaiselle. Tanssien siivosin vessat ja tanssien tein valkosuklaavadelmajuustokakun, tanssien ja kuunnellen Trainspottingin soundtrackia, vaikka eilisilta oli ollut vaikka kuinka huono.

Noh, ehkä olen sittenkin ajatellut hieman. Ainakin yleensä tällä viikolla olen miettinyt, kovastikin. Olen miettinyt "sitä oikeaa" - painoa. Painoa, jossa rakastaisin itseäni. Olen miettinyt viittä eri lukua ja olen todennut, etten olisi yhdessäkään tyytyväinen itseeni. Ensimmäinen näistä luvuista, joita mietin, oli 56, painoni ennen anoreksiaa - kaksi - kolme vuotta sitten. 13- ja 14- vuotiaan minäni paino. Minä tiesin, etten olisi siihen tyytyväinen, vaan tahtoisin enemmän, aina vain enemmän. Mietin anoreksia-aikaista painoani, mietin niitä painoja, joita en koskaan tavoittanut ja joita mietin katkerana itkiessäni osastolla. Tiesin, etten olisi niihinkään tyytyväinen. En olisi koskaan tyytyväinen. Tiesin sen ja sanoin uudelleen ja uudelleen ruokapöydässä: olen jo ihan täynnä, en jaksa oikeasti enempää, vaikken tiennyt miksi sanoin niin. Miksi en voisi hyväksyä tätä painoa, johon kehoni automaattisesti pyrkii? Miksi minun pitää pyrkiä yläasteaikaiseen painooni, vaikka olen kasvamassa naiseksi? Miksi haluan tehdä "maailmasta painajaisen josta ei voi herätä." (CMX - Melankolia)

Loppuin lopuksi äiti päätti alkaa uhkailla Tanskan matkan peruuntumisella ja Kotojärvellä ohjaajat liikuntakiellolla, mutta ainoa mikä todella pysäytti minut oli kommenttinne, jotka aina uudestaan saavat minut kääntymään ja kääntymään, näkemään valoa silloin kun meressä on kaikkein pimeintä. En usko, että olisin päässyt mihinkään ilman tätä blogia, ilman kommenttejanne. Aina tämän blogin alusta asti, aina ensimmäistä paranemisprosessin päivästäni. Siksi haluaisinkin muistuttaa Violencen synttäreistä, joka on oikeastaan vaan kiitos teille lukijoille. (Äh, meneepä imeläksi... umm, toivottavasti Dessu ei lue tätä tai se varmaan tukehtuu kieleensä tai jotain.)