oli kamala, virikkeetön paikka, josta sanoin itseni irti kahden päivän jälkeen. Apaattisina, lääkehouruisina televisiota tuijottavat ihmiset, joista osa olisi kuulunut vanhainkotiin. Huonosti nukutut yöt.
Kyllä minun mielessäni aina välillä kävi ottaa lääkkeet. Kului kuitenkin viikkoja, jatkoin unohtamista, peitin silmäni romahtamisen ensioireilta. Lopulta kaikki kävi yhtäkkisesti ja temestaa seronilin vieroitusoireisiin.
Nyt olen kotona kaaoksen keskellä, olen sairas, kamala lapsi. Jotkut tarvitsevat lääkkeet diabetekseen, jotkut kihtiin, minä yritän ymmärtää itseäni ja lääkityksen tarvettani. Minä tarvitsen lääkkeet. Muuten suuri diagnoosilista kaatuu seinien mukana päälleni.
0 mussutettua muroa:
Lähetä kommentti