Kokopäivätyö

Pelottaa kirjoittaa tänne taas, vaikka poissaolo onkin tehnyt hyvää. Poissaoloni aikana olen tuskin koskenut tai miettinyt koko blogia. Muutaman kerran olen katsonut vanhoja tekstejä tajutakseni etten tunnista niistä itseäni. Kuka olin? Minua ahdistaa lukea vanhoja tekstejä. Pompin rivejä, palaan takaisin, pakotan itseni lukemaan jokaisen rivin saadakseni tietää jotakin vanhasta minästäni, mutta se pysyy etäisenä hahmona, jota on vaikea tunnistaa.

Vaikka minulla ei ole enää syömishäiriötä, minulla on yhä ahdistukseni - senkin muoto tuntuu muuttuneen, sillä en tunnista teksteissä sitäkään. Vanhoissa postauksissa ahdistukseni on täysipäiväistä, muuttumatonta ja pysyvää - olen avuton sen edessä. Vuosien kuluessa olen kuitenkin huomannut, että vaikka ahdistus joskus olisikin täysipäiväistä työtä, se ei ole muuttumatonta eikä pysyvää vaan se menee jaksoittan. Joinain aamuina avaan silmäni aamuröökillä porraskäytävän edessä tajutakseni että kaikki on hyvin. Toisina aamuina suljen ne ja kiroan päivää. Kaikki tuntuu erilaiselle, kun tietää että ahdistus ei ole pysyvää - kuten ei ole syömishäiriökään -  ja ennen kaikkea kun tietää että apua on todella saatavilla. Sitä pitää vain pyytää. Ja jos ei itse pysty pitämään tarpeeksi isoa meteliä itsestään kannattaa pyytää että joku läheinen pitää sitä meteliä ettei väsyneimmällekään päivystyslekurille jää mitään epäselväksi.

Vuosien aikana olen nähnyt monen pro ana -foorumien ja -raamattujen kaatuvan. Samaan aikaan olen tahtomattani etääntynyt niistä. Kirjautunut sisään ja todennut etten pääse sisälle vanhaan maailmaani, jokin on muuttunut. Olenko yhä yhtä varma ettei peilimaailmasta pääse koskaan kokonaan pois? Olenhan minä yrittänyt ja yrittänyt päästä takaisin, mutta peili ei ole antanut periksi. Tuijotan kuvajaistani hölmistyneenä, yritän vakuuttaa itselleni miten paljon minusta saisi pois ja miten paljon on liikaa, mutten oikeastaan onnistu kuulostamaan hirveän vakuuttavalle kuin en uskoisi itseänikään. Kuin kerran viikossa mahansa ja reisiensä puristeleminen ja mahdolliselle rasvalle yökkäileminen olisi vain tapa, joka on jäänyt päälle.

En tunnista tekstejäni. Kuka olin? Vai olinko se ollenkaan minä? On ehkä klisee sanoa näin, mutta tälle se tuntuu: se en ollut minä. Se oli sairaus, jolle kerran oli paikkansa ja tilauksensa elämässäni, mutta joka ei enää mahdu päiväjärjestykseeni. Ottaisin sen, jos se olisi mahdollista saada osa-aikaisena kahdeksasta neljään työnä, mutta syömishäiriö on kokopäivätyötä, joka tunti vuorokaudesta ja joka päivä viikosta ja vuodesta on varattu sen palvelemiselle. Ei minulla ole aikaa sille.

Uusi blogi

Taajamajuna Z,
lähtenyt lähtöraiteeltaan Helsingistä Lahteen,
muutaman kerran päivässä Kouvolaan asti.
Koska bloggaaminen kuitenkin on mun elämä.

Pahoillani hiljaisuudesta

Syksy todellakin on täällä. Olen taas flunssassa.

Ikävöin vanhaa terapeuttiani, joka jäi muutossa Kouvolaan, tilalle sain värittömän lahnan, jonka kanssa pärjään niin kauan kuin minulla menee hyvin. Harkitsen Kelan terapiaan vaihtamista, sillä täällä Helsingissä niillä ei ole aikomustakaan järjestää minulle edes puolia siitä mitä entinen terapeuttini oli.

Olen pahoillani hiljaisuudesta, mutten enää tahdo kirjoittaa tänne huonoista kausista vain saadekseni kasan paskaa niskaani. Tämä ei ole enää minun blogini. Tahtoisin päivittää, kertoa miten onnellinen olen ja kaikkea sellaista, mutten pysy enää kasassa. Syömishäiriötäkin vastaan pitäisi taistella aktiivisesti silloinkin kun oireita ei ole mielessä eikä käytöksessä, muutoin sairaus hivuttaa pikkuhiljaa otettaan edemmäs ja edemmäs. Jossain vaiheessa huomaa olevansa taas kiinni.

Tämä ei ole minun blogini. En halua kirjoittaa tänne enää.

Nurmilintu ei nuku syksyisin

Syksy tulee kylmenevine ilmoineen ja rusehtuvine lehtineen ja minä pelkään saman kuvion toistuvan kuten joka vuosi. Maailma musteni hetkeksi kun tunsin ensimmäisen syksyn väreen ilmassa.

Kaikki ne syksyt. 12-vuotiaana kaikki tuli shokkina, joka jatkui läpi talven: mitä minulle on tapahtumassa. Kaikki alkoi riidoista, jatkui viiltelynä, koulukiusaamisena, jota en tahtonut myöntää, kuinka mustan rajauksen määrä kasvoi silmien ympärillä kunnes se tuntui naamiolle, joka oli pakko laittaa joka aamu.

Ikävuosi 13. Syksyn aikana alkoivat paniikkikohtaukset, jotka jatkuivat kevääseen.

14. Edellisenä keväänä saatu kosketus pro anaan johti tuona syksynä pikkuhiljaa syömishäiriön puhkeamiseen talvella. Täyttäessäni 15 tuona syksynä anoreksia sairautena kiehtoi minua valheellisesti näyttäytyen glamourisena, jollain tapaa kiellettynä elämäntapana. Jouluna tein päätökseni selatessani pro ana -sivuja.

Ja sitten osastosyksy. Mitä tapahtui? Edeltävästä kesästä muistan loputtomat yöt lihonutta ruumista vihatessa, syksystä muistan tajuttoman kuumat suihkut osasto kasilla, suihkussa välinpitämättömyys muuttui aina vihaksi omaa kehoa kohtaan.

17-vuotissyntymäpäivä. Sairaalan ensiapu. Lääkehiilen oksentaminen. Tuona syksynä, noina hetkinä ensiavussa päähäni iskostui vanha kehtolaulu muunnelluin sanoin: nuku nuku nurmilintu, lepää lepää leppälintu, kuole kuole pikkutyttö. Ja se soi päässäni yhä.

Viime syksystä en muista paljoakaan. Samana päivänä, jona täytin 18, muutin omaan kämppään. Sitä edeltävistä viikoista tai kuukausista en muista lähes mitään. Taisin piipahtaa osastollakin kipuilemassa. Muistikuvat ovat hataria, heikkoja, täynnä epätoivoa ja odotusta, kuten nytkin ajatellessani syksyä. Koko kesän olen ollut liikkeessä, nyt pitäisi hidastaa, istua alas, rauhoittua, ja kun teen niin, tajuan unohtaneeni lääkkeet monen viikon ajalta. Liikkuessani kaupungilla syksyn merkit räväyttävät tajuntaani kaiken ikävän mikä tapahtuu unohtaessani lääkkeet; hetkessä mieli mustuu, raskas ilma painaa keuhkot kasaan, pysähdyn, havahdun, pakotan itseni liikkeelle ja unohtamaan kaiken raskaan, elämään ikuisessa vuoden 2011 kesässä.

Vlog post vol. 1 !

Elämästä

ja muista kovista huumeista (klik!)

Unohtamisen salat

En nykyisin enää kunnolla muista että olisin ollut syömishäiriöinen. Ajatus syömishäiriöstä ja menneestä minusta tuntuu tällä hetkellä kaukaiselle. En tiedä, onko kyseessä koko tulevaisuus vai vain tämä hetki, tällä hetkellä kuitenkin mussutan suolakeksejä uhraamatta ajatusta käsitteelle 'kalori.'

Kuitenkin muistan yhä. Muistan monien ruokien kalorimäärät, muistan mille tuntui punnita porkkanoita, mille tuntui juosta kymmenen kakkupalan jälkeen, mutta olen alkanut unohtaa. Luulen, että se on tärkeä osa paranemisprosessia, että unohtamisen jälkeen voi taas muistaa ja muistella pienemmällä tuskalla. Nyt on hyvä unohtaa, että voi elää.